Tully River White water Rafting (Eli koskenlaskua)
Saavuttiin sunnuntai iltana Mission Beachille, ja vettä satoi ankarasti. Katsottiin nukkumaanmenoaikaan hostellin pihatietä, jonka ali meni aikaisemmin pieni puro. Nyt vesi pauhasi kuin höyryveturi tien yli.
Maanantai-aamu valkeni harmaana ja sateisena. Istuttiin aamiaisen jälkeen ulkona odottamassa kyytiä. Luultiin jo, kun meitä kohti käveli synkän näköinen mies, että koko homma on peruttu. Mutta miekkonenpa ei tullutkaan meidän juttusille, vaan ilmoitti huonot uutisensa meidän takana olleelle poikakaksikolle, joka oli toivonut pääsevänsä laskuvarjohyppäämään. Ne toiveet oli haudattava, kun ei edes hyppypaikkaa olisi nähnyt pilvien takia. Saati sitten maisemia matkalla.
Vartin myöhässä pihaan saapui auto, jonka kuski näytti huomattavasti pirteämmältä ja innokkaammalta. Kailottaen parkkipaikalta asti ”onko koskenlaskuun lähtijöitä?” tyyppiä ei tuntunut sade haittaavan.
Pienen ihmisten keräyskierroksen jälkeen ajeltiin Tullyyn ja käytiin kirjautumassa mukaan, maksamassa reissu (ojentamassa voucher). Bussi lähti aikataulussaan ja ajettiin n. 40 minuuttia jokea ylös. Menomatka sujui kommelluksitta turvallisuusasioihin perehtyessä ja päästiin perille Tully River National Parkiin, jossa meitä odotti pelastusliivit, kypärät ja melat. Jokirannasta löytyivät myös veneet ja matka voi alkaa.
Lauttoja oli yhteensä 6, ihmisiä 34. Jokaisessa perää pitävä ohjaaja ja sekalainen määrä melojia. Joessa kuljettiin vähän toisten selkää varmistellen. Pari meni läpi ja jäi odottamaan jos muut jäisivät jumiin, tai lautta sattuisi kaatumaan. Matkan varrella meidän opas, Marty, kertoili mihin milloinkin tultaisiin ja eri koskien ja pudotusten luokituksia. Ykkönen tarkoitti kylpylä tason menoa, kuutonen taas kunnon vesiputousta ja (kuten hän asian itse ilmaisi) kuolemaa. Välillä käskettiin meloa kovaa, vaikka olisi vain halunnut roikkua jossain köydessä tai painautua lautan pohjalle matalaksi, ettei olisi pudonnut. Meidän käskettiin tukea jalat patjan reunojen alle sisäpuolella, että pysyttäisiin paremmin kyydissä.
Muutamassa kohdassa, jossa Marty tiesi lautan heittelehtivän ylös ja alas aaltojen tahdissa, hän pyysi yhtä tytöistä istumaan keulassa, jalat roikkuen lautan ulkopuolella (Ja huutamaan Cowboy tyyliin ”JIIIIHAA!”). Hyvin meni, vaikka tyttöparka olikin vähällä tuiskahtaa pää edellä koskeen.
Pahin ei silti ollut vielä ohi, kun Marty kehotti kaikkia istumaan ihan keulaan, pitämään kiinni toisistaan ja rukoilemaan. Oltiin menossa kohti pientä vesiputousta, jonka nimeksi Marty kertoi ”Guides Revenge”. Jos missään välissä aiemmin oli jättänyt tekemättä, mitä opas oli pyytänyt tai ei kuunnellut kun olisi pitänyt, tässä oli takaisinmaksu.
Putoukseen laskettiin takaperin ja kun etureuna osui veteen, lautta kaatui samantien ympäri. Jokainen potki ja huitoi toisia pinnalle pyrkiessään. Hetken uiskentelun jälkeen porukka koottiin taas lautan päälle kaikkien nauraessa ja matka jatkui.
Jokea tultiin alas yhteensä 12 km. Noin 4 kilometrin kohdalla pidettiin lounastauko. Lopussa kuultiin myös, että yön aikana vettä oli tullut 250mm ja sen takia meidän reitti joella oli paljon tavallista hurjempi. Meillä kävi siis tuuri kaikesta satamisesta huolimatta. Sadetta tuskin huomasi kun lasketteli jokea alas kuohujen huuhdeltavana.
Paluumatkalla sade oli tehnyt tehtävänsä puroissa tien varrella ja tie oli aika ajoin tulvavesien peitossa. Syvimmän rapakon kohdalla oli jopa ”opasauto” kertomassa mistä oli turvallisinta mennä.
Sade kuitenkin näyttää rauhottuvan näin illan mittaan. Ei tarvi jäädä tänne jumiin vaan pästään huomenna Cairnsiin.
Havainnollistava kuva matkan järjestäjän sivuilta.
Oma kamera ei olisi tätä reissua kestänyt. Mikä on harmi koska maisemat
maisemat olivat aika päätähuimaavia.
Joki ja sen kosket.
TJ 14
