Mikään meillä ei toimi niinku pitäs. Mutta, me ollaan totuttu siihen jo ja yllätyksiin suhtautuminen on jo tosi huumoripitoista. Sataa tai paistaa, tämä parivaljakko nauttii elämästä. Jos ei muuten ni suomalaisella sisulla! :)

Lähdettiin Hervey Baysta heti kun Bundabergistä näytettiin virheää valoa, että voitas vihdoin suorittaa meidän sukelluskurssit. Sunnuntai-iltana saavuttiin perille ja heti kättelyssä saatiin opiskelumateriaalit nenän eteen ja tavoitteeksi lukea samana iltana neljä ensimmäistä kappaletta. Majoitus saatiin ”talon puolesta” eli sukelluskoululla on suht isokokoinen kommuunityyppinen talo, jossa asui ennestään kolme saksalaista nuorta. Yksi niistä, Gerrit, on samalla sukelluskoululla opiskelemassa Master Diver-tasoa, että saa joskus tulevaisuudessa viedä meidän kaltaisia, kurssit käyneitä turisteja, sukeltamaan huvikseen. Gerrit oli meidän mukana lähes koko ajan (seuraten opettajan toimintaa, miten kommunikoida muiden kanssa selkeästi veden alla), viimeistä sukellusta lukuunottamatta. Tiistaina taloon saapui vielä kolme ihmistä lisää. Uusilla tulokkailla sukelluskurssi alkoi perjantaina, heti meidän jälkeen. Koko porukka oli mukavaa ja kokattiin parina päivänä yhdessä ruokaa. Curry-kana risottoa ja keskiviikkona kenguru pihviä. Hyvää oli!

Sunnuntai-ilta käytettiin hyödyksi ja kahlattiin läpi määrätyt kappaleet laitesukelluksen perusteista ja laitteiden käytöstä. Saatiin kyseiseen hupiin kulumaan reilu 3 tuntia.
  Maanantaina oltiin heti aamusta enemmän tai vähemmän reippaina aloittamassa päivää ja kerrattiin videolta, mitä edellisenä iltana oltiin luettu.

  Teorian jälkeen vuorossa oli lääkärintarkistus (Queenslandissa laki vaatii sukeltajilta lääkärinlausunnon) ja kun meidät oli todettu terveiksi kuin pukit, alettiin sovitella märkäpukuja, maskeja, räpylöitä ja muita tarvikkeita.
  Iltapäivästä meidän opettaja Dagmar (saksalainen nainen) kuskasi meidät Anzac Poolille allasharjoitteluun. Vaikka teoriassa tiedettiinkin, kuinka scubaksi (Self Contained Underwater Breathing Apparatus) kutsuttu laitteisto kasattiin, oli se silti aika kohellusta ensikertalaiselle.

Kun laitteisto oli kasassa, Dagmar käski meidät altaaseen tekemään uintitestiä. 200 metrin uinnin jälkeen täytyi vielä pystyä kellumaan, tai polkemaan vettä paikallaan kymmenen minuuttia. Testien jälkeen puettiin märkäpuvut päälle ja siirryttiin täydessä varustuksessa altaaseen. Scuban paino hävisi vedessä ja ilmalla täytetyllä liivillä pystyi kelluskelemaan aika rauhakseen pinnalla samalla kun käytiin läpi päivän harjoitukset: mitä pitää tehdä jos suukappale tippuu pois, miten tyhjennetään maski vedestä, miten otetaan maski kokonaan pois ja laitetaan takaisin. Miten pudotetaan painovyö tai koko laitteisto pois päältä vedessä ja miten noustaan pinnalle jos jostain syystä ilma loppuu ja miten jaetaan ilmaa toiselle hätätilanteessa.

  Veden alla hengittely vaati tottelua. Tuntui, että ulos ja sisään hengittämistä piti aluksi miettiä, mutta hetken päästä ruumis rupesi hyväksymään että kyllä, tässä ollaan veden alla, ja eipä taidetakaan hukkua.
  Reilun kolmen tunnin harjoittelun jälkeen oltiin aika lähellä kuolemaa, tai siltä se ainakin tuntui. Joka paikkaa kolotti ja arvattiin jo silloin, että seuraava pari päivää ei ainakaan helpota sitä oloa. Mutta samalla oli positiivinen olo koko hommasta. Käytiin vielä samana iltana pari viimeistä kappaletta oppikirjasta läpi, ja sen jälkeen molemmat nukahti ennenkuin pää osui tyynyyn.

  Tiistaina päästiin niin sanotusti tositoimiin, eli varustelaatikot taas kasaan ja ajeltiin Dagmarin ja Gerritin kanssa vähän matkan päähän joelle. Vesi oli erittäin sameaa (näkyvyys n. 1m) ja koska oltiin joen suulla, vesi oli meren takia suolaista. Kahlattiin vähän matkaa ylävirtaan ja heittäydyttiin sitten virran vietäväksi, kunnes päästiin jokusen metrin päässä rannasta kelluvan poijun luo. Poijun ankkuriköyttä seuraten laskeuduttiin noin 6 metriä pohjaan, ja kontallaan istuen toistettiin altaassa suoritettuja harjoituksia. Seuraavaksi uitiin hiukan ympäriinsä. Huonon näkyvyyden ja laskuveden aiheuttamien kokoajan voimistuvien virtausten takia piti suunnistus hoitaa kompassin avulla tai löydettäisiin itsemme varmaan merestä. Meitä ei tosin haitannut, jopa ne kaksi kalaa, jotka nähtiin, sai innostumaan. Ei malteta odottaa, kun oikeasti päästään valliriutalla mereen jossa näkyvyys on yli 15 metriä ja enemmän kalojakin.

Illalla tiesi taas tehneensä jotain, mutta eipähän tarvinut ainakaan opiskella mitään. Gerrit täytti vuosia ja juhli muutaman kaverin kanssa, me sen sijan suunnattiin jälleen aikaisin sänkyyn.
  Keskiviikko aamun herätys oli vaikein. Olo oli ku potkitulla ja väsymys karvasteli silmiä. Mentiin sukelluskoululle kuten oli sovittu, mutta Dagmar ilmoitti että täytyy odotella nousuvettä (virtauksien vähentämiseksi) ja lähetti meidät takaisin kotiin pariksi tunniksi. Valitettavasti säätiedot näyttivät yhtä huonoa säätä, kuin edellisenä päivänä joten mereen ei voitu vieläkään mennä. Siispä varauduttiin henkisesti sukeltamaan toistamiseen heikolla näkyvyydellä. Tosin, meitä lohdutettiin sillä, että meressä ei olisi nähnyt senkään vertaa.

  Itse sukellus toisti samaa kavaa. Kamat kasaan, väki veteen, pylly pohjamutaan ja toistamaan harjoituksia. Viimeisen harjoituksen päätteeksi pussattiin veden alla.
  Sukelluskoululla oli edessä enään loppukoe, valokuvaus, papereiden täyttö ja thats it. Suuri Valliriutta here we come.

Matkaa on jäljellä enään noin 3 viikkoa. Pitempiä pysähdyksiä on enään jäljellä kolme kappaletta, Aerlie Beach & Withsundays, Cairns ja Sydney ennen kotiin paluuta!




"Nyt meni joku kyllä pieleen.."



Muikiana ekan sukelluksen jälkeen