Niin se viikko vierähti Cairnsissä ja ollaan takaisin Sydneyssä. Paluuseen on jälellä kaks päivää ja näille ”tutuille” kaduille palaaminen tuntuu hyvin oudolta. Ja samalla haikealta..
Ollaan matkustettu nyt reilut 2900km bussilla, nähty 17 kaupunkia, tavattu fantastisia ihmisiä matkan varrella ja tehty ihan mahtavia asioita. Rahaa on myös palanu paljon, mutta jos pitäs valita, tehtäs sama uudestaan. Kuvia on otettu reilut 2500, videopätkiä on myös useita.

Maanantaina käytiin päiväreissu pohjos-Cairnsin sademetsiin Uncle Brian´s -nimisellä kierroksella. Brian-setä oli lähettänyt Brad-serkun meille oppaaksi ja bussikuskiksi, ja hyvää huolta Brad meistä pitikin. Mahtava mies, jolla oli jalo taito puhua ihan jatkuvasti ilman, että oikeasti sano yhtään mitään.
Me tottakai asetettiin tyypille heti hirveät paineet kun kerrottiin, että tämä reissu on meidän viimeinen koko Australiassa.

Aamulla aikaisin meidät noukittiin kyytiin hostellilta. Meidän bussina toimi Wally, temperamenttinen autovanhus, joka tööttäili torvea paikallisille, hidasteli ambulanssien kohdalla (virkapukuiset oli sen heikkouksia) ja sammui, jos Brad sanoi jotain sen mieltä loukkaavaa. Kun Wally ja saman firman toinen auto, Gus the Bus olivat molemmat täynnä ihmisiä, lähdettiin ajamaan kohti Babinda-nimistä kaupunkia. Australian kostein paikkakunta, vettä sataa 6,5m vuodessa. Meillä kävi tuuri, koska aurinko paistoi taas koko päivän.

Babindassa pysähdyttiin nauttimaan virvokkeita ja mahdollisuus oli uimiseenkin. Kaksi suomalaista seisoskeli nilkkoja myöten vedessä ja tuumi: ”että me ollaan niin pilalle hemmoteltuja näiden lämpötilojen kans”. Turistikuvakierroksen jälkeen matka jatkui kohti Josephine Fallseja.

Josephine Falls oli mahtava paikka keskellä luonnonpuistoa, jossa sadevesi virtasi 1600m korkeudesta vuorilta putous-allas-putous-allas tyylisesti. Siinä kohdassa, jossa me uitiin, oli sileä kiviluiska, jota saattoi laskea kuin liukumäkeä. Veden lämpötila oli taas melko jäätävää.

Uintia seurasi aina syönti ja syöntiä aina uinti. Josephine Fallsien jälkeen ajettiin noin tunnin verran vuoristossa. Matka taittui rattoisasti Bradin jutustelessa etupenkiltä ja soittaessa huvittavia lauluja joihin meidän täytyi osallistua jotenkin (oli mm. piilottanut yhden tyypin penkin alle tamburiinin). Brad myös jakeli suklaalevyjä ja pieniä pulmapähkinöitä matkan viihdykkeeksi.

Lounastauko pidettiin matkan varrella sijaitsevassa B&B-kahvilassa. Makoisan kanan ja couscousin siirryttyä tuulensuojaan, Wally ja Gus ajoivat lähes kilpaa Millaa Millaa putouksille (joka tarkottaa abojen kielellä vesivesi putousta). Reilu 18 metrinen vesiputous oli kyllä jylhä näky sademetsän puiden reunustamana. Lampi putouksen alla ei ollut kauhean syvä ja vesi oli, jos mahdollista edellisiä kylmempää joten uinti jäi tälläkin kertaa suomalaisilta väliin (ollaan totuttu liian hyvälle). Kun kuvat oli räpsitty, pakkauduttiin taas Wallyn kyytiin ja vain kerran ”kiukkusammumisen” jälkeen päästiin lähtemään. Suuntana tulivuori.

Lyhyehkön ajomatkan jälkeen päästiin kauan sitten toimintansa lopettaneen tulivuoren kraaterille. Kraaterin ympäristö oli muutettu virkistysalueeksi piknik-pöytineen ja nurmialueineen. Kraateri oli 65 metriä syvä ja täynnä sadevettä. Brad lupasi kaksi olutta sille joka saavuttaisi pohjan hyppäämällä järveen jostain korkelta. Ei varmaan tarvinne mainita, ettei Brad koskaan joutunut lunastamaan lupaustaan.. :)

Tällä kertaa mekin hyppättiin hyvillä mielin jorpakkoon. Aurinko oli laskusuunnassa ja maisemat tosi kauniita. Kraaterin reunalla kasvoi puu, jonka oksa oli sopivalla korkeudella hyppäämistä ajatellen. Brad tuli maininneeksi puusta ja yllättäen oksalla oli jonoksi asti uimareita, ennen kuin Brad ehti mainitakaan ettei oksalta olisi luvallista hypätä. Ainakin oppaiden oli kehotettu kieltämään moinen hupailu. Tarpeeksi monen miksi-me-voitaisiin-tehdä-näin-selityksen jälkeen asiasta ei enää keskusteltu. Paluumatkalla käytiin katsomassa olisiko nähty vesinokkaeläimiä, mutta vesi oli sameaa ja ilta pimeni sitä tahtia ettei toivoakaan. Hostellilla suunta oli suoraan nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi lähteä lentokentälle 5.30.

Ihan mahtavaa että porukka on lukenut blogia ja sitä kautta osallistunut meidän matkantekoon. Iso lukijamäärä on myös motivoinut kirjottamaan ja laittamaan kuvia. Isot kiitokset myös kaikille jotka ovat mahdollistaneet nämä kokemukset.
Ollaan koottu meidän kauhean isosta kuva-varastosta semmonen about 300 kuvan ”the best of” kansio, jossa siis parhaat kuvat ja juttuihin liittyvät videot.

Tuntuu ihan oudolta, mutta samalla tosi mukavalta tulla kotiin näin pitkän ajan jälkeen. Niinkuin kaikki ovat meille hokeneet, mahtavia kokemuksia ja muistoja jäi.

Täältä sitä tullaan ;)

Babinda sademetsä


Australian sademetsät ei oo vihreitä vaan VIHH-REEI-TÄÄ!!!





Mahtavia maisemia


Rockslide


Josephine Falls


Millaa Millaa Falls


Mummu kuului matkaohjelmaan tuhatjalkaisineen


Tulivuoren kraateri


Bussin ikkunassa

Tully River White water Rafting (Eli koskenlaskua)

Saavuttiin sunnuntai iltana Mission Beachille, ja vettä satoi ankarasti. Katsottiin nukkumaanmenoaikaan hostellin pihatietä, jonka ali meni aikaisemmin pieni puro. Nyt vesi pauhasi kuin höyryveturi tien yli.
Maanantai-aamu valkeni harmaana ja sateisena. Istuttiin aamiaisen jälkeen ulkona odottamassa kyytiä. Luultiin jo, kun meitä kohti käveli synkän näköinen mies, että koko homma on peruttu. Mutta miekkonenpa ei tullutkaan meidän juttusille, vaan ilmoitti huonot uutisensa meidän takana olleelle poikakaksikolle, joka oli toivonut pääsevänsä laskuvarjohyppäämään. Ne toiveet oli haudattava, kun ei edes hyppypaikkaa olisi nähnyt pilvien takia. Saati sitten maisemia matkalla.
Vartin myöhässä pihaan saapui auto, jonka kuski näytti huomattavasti pirteämmältä ja innokkaammalta. Kailottaen parkkipaikalta asti ”onko koskenlaskuun lähtijöitä?” tyyppiä ei tuntunut sade haittaavan.

Pienen ihmisten keräyskierroksen jälkeen ajeltiin Tullyyn ja käytiin kirjautumassa mukaan, maksamassa reissu (ojentamassa voucher). Bussi lähti aikataulussaan ja ajettiin n. 40 minuuttia jokea ylös. Menomatka sujui kommelluksitta turvallisuusasioihin perehtyessä ja päästiin perille Tully River National Parkiin, jossa meitä odotti pelastusliivit, kypärät ja melat. Jokirannasta löytyivät myös veneet ja matka voi alkaa.

Lauttoja oli yhteensä 6, ihmisiä 34. Jokaisessa perää pitävä ohjaaja ja sekalainen määrä melojia. Joessa kuljettiin vähän toisten selkää varmistellen. Pari meni läpi ja jäi odottamaan jos muut jäisivät jumiin, tai lautta sattuisi kaatumaan. Matkan varrella meidän opas, Marty, kertoili mihin milloinkin tultaisiin ja eri koskien ja pudotusten luokituksia. Ykkönen tarkoitti kylpylä tason menoa, kuutonen taas kunnon vesiputousta ja (kuten hän asian itse ilmaisi) kuolemaa. Välillä käskettiin meloa kovaa, vaikka olisi vain halunnut roikkua jossain köydessä tai painautua lautan pohjalle matalaksi, ettei olisi pudonnut. Meidän käskettiin tukea jalat patjan reunojen alle sisäpuolella, että pysyttäisiin paremmin kyydissä.
Muutamassa kohdassa, jossa Marty tiesi lautan heittelehtivän ylös ja alas aaltojen tahdissa, hän pyysi yhtä tytöistä istumaan keulassa, jalat roikkuen lautan ulkopuolella (Ja huutamaan Cowboy tyyliin ”JIIIIHAA!”). Hyvin meni, vaikka tyttöparka olikin vähällä tuiskahtaa pää edellä koskeen.
Pahin ei silti ollut vielä ohi, kun Marty kehotti kaikkia istumaan ihan keulaan, pitämään kiinni toisistaan ja rukoilemaan. Oltiin menossa kohti pientä vesiputousta, jonka nimeksi Marty kertoi ”Guides Revenge”. Jos missään välissä aiemmin oli jättänyt tekemättä, mitä opas oli pyytänyt tai ei kuunnellut kun olisi pitänyt, tässä oli takaisinmaksu.
Putoukseen laskettiin takaperin ja kun etureuna osui veteen, lautta kaatui samantien ympäri. Jokainen potki ja huitoi toisia pinnalle pyrkiessään. Hetken uiskentelun jälkeen porukka koottiin taas lautan päälle kaikkien nauraessa ja matka jatkui.

Jokea tultiin alas yhteensä 12 km. Noin 4 kilometrin kohdalla pidettiin lounastauko. Lopussa kuultiin myös, että yön aikana vettä oli tullut 250mm ja sen takia meidän reitti joella oli paljon tavallista hurjempi. Meillä kävi siis tuuri kaikesta satamisesta huolimatta. Sadetta tuskin huomasi kun lasketteli jokea alas kuohujen huuhdeltavana.
Paluumatkalla sade oli tehnyt tehtävänsä puroissa tien varrella ja tie oli aika ajoin tulvavesien peitossa. Syvimmän rapakon kohdalla oli jopa ”opasauto” kertomassa mistä oli turvallisinta mennä.
Sade kuitenkin näyttää rauhottuvan näin illan mittaan. Ei tarvi jäädä tänne jumiin vaan pästään huomenna Cairnsiin.
 

Havainnollistava kuva matkan järjestäjän sivuilta.
Oma kamera ei olisi tätä reissua kestänyt. Mikä on harmi koska maisemat
maisemat olivat aika päätähuimaavia.


Joki ja sen kosket.

TJ 14

Airlie Beach

Airlie Beach on pieni kyläpahanen, johon me saavuttiin keskellä yötä. Taaperreltiin muiden perässä pääkadulle, jonka varressa kaikki näkemisen arvoinen sijaitsi. Saatiin hostellilta ohjeita miten saadaan avaimet huoneeseen kun respa ei ole auki ja milloin pitää tsekata sisään aamulla. Oikea paikka löytyi ja hetken näpertelyn jälkeen saatiin myös avaimet ja kartta omia sänkyjä kohti.

Pari ensimmäistä Airliella vietettyä päivää satoi pelkästään vettä. Ostettiin aiemmin Rockhamptonista sadetakit, joten käveltiin sateesta huolimatta pitkin katuja ja katseltiin mihin oltiin yöllä päädytty. Hirveitä ei kehdattu tehdä, joten homma meni huoneessa makoiluksi.
Kun sade taukosi ja aurinko alkoi keskiviikkona paistaa, oli ilmankosteus semmoista luokkaa ettei sitä kestänyt hullukaan yhtä päivää pidempään (n. 97%! Ja jos ilmankosteus on 100%, hukkuuko silloin, pohdittiin vain?).

Me saatiin aurinkoisen kelin innoittamana aikaiseksi tutkailla matkatoimistojen esitteitä sukellukseen pohjoisessa, Townsvillessä ja Cairnsissä. Pitkän odottelun jälkeen päästiin ihan mahtavan naisen, Franin, juttusille. Kauaa ei mimmillä nokka tuhissut, kun edessä oli esitteitä yhden yön kestävistä risteilyistä sukelluksineen, sademetsäkävelyjä ja olipa Fran laatinut jopa viikko-ohjelman meidän kulkemiseen. Yön yli nukuttiin päätöksiä tehden ja aamulla suunnattiin takaisin varmoina siitä, että viimeisen kahden viikon ohjelma oli nyt suunniteltu, käytännön toteutusta vaille.
Fran varasi, suunnitteli ja katseli meille kaiken valmiiksi. Mimmi osasi hommansa ja näin oli meille varattu majoitukset Suomeen suuntaavaan lentoon asti, bussit buukattuna ja aikataulut valmiina. Meillä kuluu siis rahaa enää pelkkään syömiseen ja tuliaisten ostamiseen. Mahtavaa!

Airlie Beach Lagoon, mereen ei voinu mennä ilman märkäpukua


Superlady Fran, Thank you for everything!
 

Whitsundays Nemoa etsimässä

Päivä 1.

Laiva lähti torstai-iltapäivänä satamasta ja suuntasi kohti Whitsundayn saaria. Suuntana oli muutaman tunnin matka Hook Passagen läpi Tongue Bay -nimiseen suojaisaan niemeen, jossa olisi tarkoitus yöpyä. Captain Cook (Kapteeni Kokki) löysi siis Australian mantereen ja saapui Whitsundayn saarien ja Hook passagen kautta. Saaria on yhteensä 74. Mutta takaisin asiaan. Merenkäynti oli aika kovaa, ja tottumattomina maakrapuina molemmilla tuli vähän huono olo, ja Silja voi loppujen lopuksi huonommin kuin muut. Taka-kannella pötköttely ja saarille saavuttaessa rauhoittuva merenkäynti kuitenkin helpotti oloa nopeasti. Kipparimme Andy kertoi, että tärkeintä on pysyä poissa sisätiloista ja tarkkailla tuulen suuntaa, jos reunan yli pitää antaa kaloille ruokaa (ymmärrätte varmaan..).
Illalliseksi nautittiin grillattua kalaa, perunamuusia ja salaattia. Aamulla herätys oli noin 6.30 joten meitä kehotettiin nukkumaan aikaisin. Edessä oli pitkä päivä.

 

Päivä 2.

Yöstä sen verran, että nukahtaessa tuntui kuin olisi pienessä humalassa. Koko maailma keinui. Aamupalaksi oli tarjolla paahtoleipää, muroja ja hedelmiä. Heti aamupalan jälkeen siirryttiin pieniin veneisiin ja rantauduttiin isoimmalle Whitsundayn saarista. Käveltiin noin 500 metriä sademetsän läpi Whitehaven Beachin näköalapaikalle. Kyseinen paikka on kuulemma Australian kolmanneksi kuvatuin, osaatteko arvata mitkä kaksi menee edelle?

Kun turistikuvat oli napattu, oli aika suuntaa itse rannalle. Whitehaven on siinä mielessä erikoinen ranta, että hiekka on täysin ainutlaatuista ja maailman hienojakoisinta hiekkaa. Hiekka on myös suojeltua ja jos lentokentällä jäisi kiinni pienenkään määrän kanssa, on sakko kymmenentuhatta dollaria. Me oltiin liikenteessä niin aikaisin että rannalla ei vielä ollut ketään muita. Aikaa nauttia auringosta olisi noin 3 tuntia. Meille sanottiin, että jos haluaa uida, kannattaa ottaa märkäpuku mukaan. Kuutiomedusoja ei rannalla ole, mutta Irukandjien mahdollisuus myös rantavesissä. Kyseinen meduusa on noin etusormen kynnen kokoinen, läpinäkyvä ja pisto todella kivulias.
Me jätettiin kuitenkin märkäpuvut toistaiseksi rannalle ja lähdettiin kahlailemaan. Jaloissa vilisti koko ajan pieniä kaloja, keihäsrauskuja ja pieniä sitruunahaita (noin puolimetrisiä). Käveltiin rannan päästä päähän, eikä se ei ollut mikään pieni matka. Koko ranta oli noin kilometrin pituinen. Vettä piti muistaa juoda ahkerasti. Noin kello 11 suunattiin takaisin laivalle syömään lounasta (tonnikala tortilloja) ja kippari otti kurssin kohti Pitstop Baytä, ensimmäiseen snorklauskohteeseen. Ohjeistus oli, että kaloja ei saa yrittää napata, korallilla ei saa seisoa, eikä sitä saa potkia ja kilpikonnilla ei voi ratsastaa.

Itse snorklaus löi laudalta kyllä meidän sukellukset jokivesissä ihan 6-0. Korallien määrä ja värikirjo oli aivan uskomaton ja kalojakin oli vaikka jos minkälaisia. Tultiin siihen tulokseen, että Valliriutalle lähtiessä varmasti ostetaan jonkulainen vedenalainen kamera tai kotelo meidän omalle kameralle.
Snorklailun ja tee-hetken jälkeen suunattiin seuraavaan paikkaan Manta Ray Bayhyn ja snorklailtiin vähän lisää. Laivan kokki Brett nakkeli veneestä mereen kalanruokaa, joten kuhina meidän ympärillä kävi kiivaana. ”Ryykäävät ku mummut alesa.” Jos ojensi kädet kuhinan sekaan, saattoi kaloihin koskea. Ja maisemat veden alla, jos mahdollista, vielä edellistä upeampia.

Meillä kävi kyllä tuuri siinä suhteessa, että kaikenlaisten matkalla kohdattujen mutkien jälkeen, viimeinkin saatiin nauttia hyvästä säästä ja mahtavista näkymistä.
Andykin oli hyvällä tuulella alkuviikon myrskyjen ja sateiden jälkeen. Siksi hän kuskasi meitä niin moneen paikkaan ja kertoili mistä löytyy mitäkin. Tyler, meidän opas ja ”seuratyyppi” kertoi, että Tongue Bayssa asui kuuluisa Rosie-niminen tiikerihai. Onneksi kyseinen lady pysyi näkymättömissä.

Miehistö hääti meidät illallisen valmistuksen tieltä katsomaan auringonlaskua Langford Islandille. Viereisellä saarella oli paljon valoja ja pienen kyselyn jälkeen saatiin selville, että valot kuuluivat ehkä Australian kalleimmalle lomanviettopaikalle. Rantaan kiinnittyminen maksoi yksistään jo 200 dollaria, mutta se ei edes taannut, että sai poistua laivasta. Jos halusi jäädä yöksi, piti varata majoitus ja huonehinta vaihteli tyypin mukaan 2000 dollarista ylöspäin. Kalleimmat 7000 dollaria. Henkilökunta ei saanut liikkua saarella vapaasti, vaan vapaa aikana piti pysyä tiukasti henkilökunnan majoituksilla, joista kulki maanalaisia käytäviä työpisteille.
Maukkaan illallisen jälkeen Tylerin kanssa käytiin meidän reitti kartalla läpi, saatiin vähän käsitystä siitä minkälaisessa saaristossa ollaan ja tarinoita siitä miten saaristo oli syntynyt. Lisäksi keskusteltiin eri kala-lajeista ja niiden tarinoiden jälkeen ei voida enää katsoa Nemoa Etsimässä samalla viattomalla tavalla kuin aiemmin. Pimeän laskeuduttua Andy sammutti laivan valot ja merellä nähty tähtitaivas veti vertoja sille, mitä nähtiin Medowiessa farmiviikoilla, kun ympärillä ei ollut minkänlaisia valonlähteitä. Selkeästi näkyi esimerkiksi Etelän risti ja Orionin vyö. Tiesipä joku myös kertoa, että taivaalla lähes peräkkäin näkyvät tosi kirkkaat ja isot tähdet olivat Venus ja Mars. Valitettavasti mitään näistä ei saatu tallennettua teille näytettäväksi. Paitsi se auringonlasku..

Päivä 3.

Meidän annettii armollisesti nukkua seitsemään, mutta sen jälkeen täytyikin pikaisen aamupalan jälkeen olla taas märkäpuvuissa ja snorkkeli naamalla valmiina lähtemään tervehtimään kyseisen lahden kunkkua, Elvistä. Kalanruokaa oli tänäänkin tarjolla, eli kuhina kävi eilistä pahempana, seassa kun oli pikkukalojen lisäksi pari isompaa ja osa tytöistä olikin sitä mieltä, että tuonne ei parane mennä vaikka Tyler yrittikin lohduttaa, että pitäisi olla ihan pieninä paloina, että kalat söisi. Me käytiin hetken aikaa seurailemassa myös vedenalaista pariskuntaa. Tyler kertoi meille edellisenä iltana kalalajista, joka elää kuin pingviinit tai joutsenet: kun kerran Se Oikea löytyy, siitä pidetään kiinni lopun elämää. Jos toiselle käy jotain menehtyy toinenkin. Koralliriutan Romeo & Julia. Snorklailun päätteeksi voitiin todeta, että Nemokin löytyi, tosin ei tällä kertaa Sydneystä, niinkuin elokuvassa. Paluumatka kulki lähes pelkästään avomerellä, mutta merisairaus ei vallannut enää ketään.
Illalla nähtiin vielä ilmaisen pitsan merkeissä maissa. Moni mukana ollut sanoi, että nyt tasamaalla ollessa aistit keinuivat edelleen, kuin olisi yhä ollut laivalla.

Tänään saavuttiin Mission Beachille noin kuuden tunnin ajomatkan jälkeen. Vettä tulee taas ankarasti, ja huomenna olisi tarkoitus tehdä päiväreissu Tully koskea alas. Hostellin on vallanneet pienet koppakuoriaiset ja niitä on joka paikassa (Silja saa hepuleita).

Tiistaina saavutetaan viimein meidän reissun päätepiste: Cairns. Parin päivän lepäämisen jälkeen meillä on tiedossa 2 päivän Liveaboard, 7 sukellusta (joista 2 on yösukelluksia) ja täysi ylöspito. Loppuviikosta käydään päiväkierros pohjoisen sademetsissä ja tiistaina 3.4 alkaakin paluumatka. Lento Sydneyyn ja viikon rentoilun ja matkamuistojen shoppailun jälkeen onkin maailmanmatkaajien aika palata kotiin.

For Fran

Thank you very much for your help! As you can see, our journey to Whitsundays was more than we could´ve hope for. And we mentioned your name earlier on this post, just telling everyone how amazing job you did and how happy we are, that we met you. We send you an e-mail later and let you know how everything went. Or tell everything when we go to Sydney.

We hope to see you there as well.

Airlie Beach satama


Aamupalaa kannella.


Whitehaven Beach Lookout


..Ja itse Whitehaven Beach


Kyseinen kaveri oli noin kämmenen kokoinen.. mietippä sitä!


New Horizon


Kippari Andy



New Horizon jälleen.


Romanttinen auringonlasku.


1. Tongue Bay 2. Whitehaven Beach 3. Pitstop Bay 4. Manta Ray Bay 5. Langford Island
 

Mikään meillä ei toimi niinku pitäs. Mutta, me ollaan totuttu siihen jo ja yllätyksiin suhtautuminen on jo tosi huumoripitoista. Sataa tai paistaa, tämä parivaljakko nauttii elämästä. Jos ei muuten ni suomalaisella sisulla! :)

Lähdettiin Hervey Baysta heti kun Bundabergistä näytettiin virheää valoa, että voitas vihdoin suorittaa meidän sukelluskurssit. Sunnuntai-iltana saavuttiin perille ja heti kättelyssä saatiin opiskelumateriaalit nenän eteen ja tavoitteeksi lukea samana iltana neljä ensimmäistä kappaletta. Majoitus saatiin ”talon puolesta” eli sukelluskoululla on suht isokokoinen kommuunityyppinen talo, jossa asui ennestään kolme saksalaista nuorta. Yksi niistä, Gerrit, on samalla sukelluskoululla opiskelemassa Master Diver-tasoa, että saa joskus tulevaisuudessa viedä meidän kaltaisia, kurssit käyneitä turisteja, sukeltamaan huvikseen. Gerrit oli meidän mukana lähes koko ajan (seuraten opettajan toimintaa, miten kommunikoida muiden kanssa selkeästi veden alla), viimeistä sukellusta lukuunottamatta. Tiistaina taloon saapui vielä kolme ihmistä lisää. Uusilla tulokkailla sukelluskurssi alkoi perjantaina, heti meidän jälkeen. Koko porukka oli mukavaa ja kokattiin parina päivänä yhdessä ruokaa. Curry-kana risottoa ja keskiviikkona kenguru pihviä. Hyvää oli!

Sunnuntai-ilta käytettiin hyödyksi ja kahlattiin läpi määrätyt kappaleet laitesukelluksen perusteista ja laitteiden käytöstä. Saatiin kyseiseen hupiin kulumaan reilu 3 tuntia.
  Maanantaina oltiin heti aamusta enemmän tai vähemmän reippaina aloittamassa päivää ja kerrattiin videolta, mitä edellisenä iltana oltiin luettu.

  Teorian jälkeen vuorossa oli lääkärintarkistus (Queenslandissa laki vaatii sukeltajilta lääkärinlausunnon) ja kun meidät oli todettu terveiksi kuin pukit, alettiin sovitella märkäpukuja, maskeja, räpylöitä ja muita tarvikkeita.
  Iltapäivästä meidän opettaja Dagmar (saksalainen nainen) kuskasi meidät Anzac Poolille allasharjoitteluun. Vaikka teoriassa tiedettiinkin, kuinka scubaksi (Self Contained Underwater Breathing Apparatus) kutsuttu laitteisto kasattiin, oli se silti aika kohellusta ensikertalaiselle.

Kun laitteisto oli kasassa, Dagmar käski meidät altaaseen tekemään uintitestiä. 200 metrin uinnin jälkeen täytyi vielä pystyä kellumaan, tai polkemaan vettä paikallaan kymmenen minuuttia. Testien jälkeen puettiin märkäpuvut päälle ja siirryttiin täydessä varustuksessa altaaseen. Scuban paino hävisi vedessä ja ilmalla täytetyllä liivillä pystyi kelluskelemaan aika rauhakseen pinnalla samalla kun käytiin läpi päivän harjoitukset: mitä pitää tehdä jos suukappale tippuu pois, miten tyhjennetään maski vedestä, miten otetaan maski kokonaan pois ja laitetaan takaisin. Miten pudotetaan painovyö tai koko laitteisto pois päältä vedessä ja miten noustaan pinnalle jos jostain syystä ilma loppuu ja miten jaetaan ilmaa toiselle hätätilanteessa.

  Veden alla hengittely vaati tottelua. Tuntui, että ulos ja sisään hengittämistä piti aluksi miettiä, mutta hetken päästä ruumis rupesi hyväksymään että kyllä, tässä ollaan veden alla, ja eipä taidetakaan hukkua.
  Reilun kolmen tunnin harjoittelun jälkeen oltiin aika lähellä kuolemaa, tai siltä se ainakin tuntui. Joka paikkaa kolotti ja arvattiin jo silloin, että seuraava pari päivää ei ainakaan helpota sitä oloa. Mutta samalla oli positiivinen olo koko hommasta. Käytiin vielä samana iltana pari viimeistä kappaletta oppikirjasta läpi, ja sen jälkeen molemmat nukahti ennenkuin pää osui tyynyyn.

  Tiistaina päästiin niin sanotusti tositoimiin, eli varustelaatikot taas kasaan ja ajeltiin Dagmarin ja Gerritin kanssa vähän matkan päähän joelle. Vesi oli erittäin sameaa (näkyvyys n. 1m) ja koska oltiin joen suulla, vesi oli meren takia suolaista. Kahlattiin vähän matkaa ylävirtaan ja heittäydyttiin sitten virran vietäväksi, kunnes päästiin jokusen metrin päässä rannasta kelluvan poijun luo. Poijun ankkuriköyttä seuraten laskeuduttiin noin 6 metriä pohjaan, ja kontallaan istuen toistettiin altaassa suoritettuja harjoituksia. Seuraavaksi uitiin hiukan ympäriinsä. Huonon näkyvyyden ja laskuveden aiheuttamien kokoajan voimistuvien virtausten takia piti suunnistus hoitaa kompassin avulla tai löydettäisiin itsemme varmaan merestä. Meitä ei tosin haitannut, jopa ne kaksi kalaa, jotka nähtiin, sai innostumaan. Ei malteta odottaa, kun oikeasti päästään valliriutalla mereen jossa näkyvyys on yli 15 metriä ja enemmän kalojakin.

Illalla tiesi taas tehneensä jotain, mutta eipähän tarvinut ainakaan opiskella mitään. Gerrit täytti vuosia ja juhli muutaman kaverin kanssa, me sen sijan suunnattiin jälleen aikaisin sänkyyn.
  Keskiviikko aamun herätys oli vaikein. Olo oli ku potkitulla ja väsymys karvasteli silmiä. Mentiin sukelluskoululle kuten oli sovittu, mutta Dagmar ilmoitti että täytyy odotella nousuvettä (virtauksien vähentämiseksi) ja lähetti meidät takaisin kotiin pariksi tunniksi. Valitettavasti säätiedot näyttivät yhtä huonoa säätä, kuin edellisenä päivänä joten mereen ei voitu vieläkään mennä. Siispä varauduttiin henkisesti sukeltamaan toistamiseen heikolla näkyvyydellä. Tosin, meitä lohdutettiin sillä, että meressä ei olisi nähnyt senkään vertaa.

  Itse sukellus toisti samaa kavaa. Kamat kasaan, väki veteen, pylly pohjamutaan ja toistamaan harjoituksia. Viimeisen harjoituksen päätteeksi pussattiin veden alla.
  Sukelluskoululla oli edessä enään loppukoe, valokuvaus, papereiden täyttö ja thats it. Suuri Valliriutta here we come.

Matkaa on jäljellä enään noin 3 viikkoa. Pitempiä pysähdyksiä on enään jäljellä kolme kappaletta, Aerlie Beach & Withsundays, Cairns ja Sydney ennen kotiin paluuta!




"Nyt meni joku kyllä pieleen.."



Muikiana ekan sukelluksen jälkeen