Maanantaina käytiin päiväreissu pohjos-Cairnsin sademetsiin Uncle Brian´s -nimisellä kierroksella. Brian-setä oli lähettänyt Brad-serkun meille oppaaksi ja bussikuskiksi, ja hyvää huolta Brad meistä pitikin. Mahtava mies, jolla oli jalo taito puhua ihan jatkuvasti ilman, että oikeasti sano yhtään mitään.
Me tottakai asetettiin tyypille heti hirveät paineet kun kerrottiin, että tämä reissu on meidän viimeinen koko Australiassa.

Aamulla aikaisin meidät noukittiin kyytiin hostellilta. Meidän bussina toimi Wally, temperamenttinen autovanhus, joka tööttäili torvea paikallisille, hidasteli ambulanssien kohdalla (virkapukuiset oli sen heikkouksia) ja sammui, jos Brad sanoi jotain sen mieltä loukkaavaa. Kun Wally ja saman firman toinen auto, Gus the Bus olivat molemmat täynnä ihmisiä, lähdettiin ajamaan kohti Babinda-nimistä kaupunkia. Australian kostein paikkakunta, vettä sataa 6,5m vuodessa. Meillä kävi tuuri, koska aurinko paistoi taas koko päivän.

Babindassa pysähdyttiin nauttimaan virvokkeita ja mahdollisuus oli uimiseenkin. Kaksi suomalaista seisoskeli nilkkoja myöten vedessä ja tuumi: ”että me ollaan niin pilalle hemmoteltuja näiden lämpötilojen kans”. Turistikuvakierroksen jälkeen matka jatkui kohti Josephine Fallseja.

Josephine Falls oli mahtava paikka keskellä luonnonpuistoa, jossa sadevesi virtasi 1600m korkeudesta vuorilta putous-allas-putous-allas tyylisesti. Siinä kohdassa, jossa me uitiin, oli sileä kiviluiska, jota saattoi laskea kuin liukumäkeä. Veden lämpötila oli taas melko jäätävää.

Uintia seurasi aina syönti ja syöntiä aina uinti. Josephine Fallsien jälkeen ajettiin noin tunnin verran vuoristossa. Matka taittui rattoisasti Bradin jutustelessa etupenkiltä ja soittaessa huvittavia lauluja joihin meidän täytyi osallistua jotenkin (oli mm. piilottanut yhden tyypin penkin alle tamburiinin). Brad myös jakeli suklaalevyjä ja pieniä pulmapähkinöitä matkan viihdykkeeksi.

Lounastauko pidettiin matkan varrella sijaitsevassa B&B-kahvilassa. Makoisan kanan ja couscousin siirryttyä tuulensuojaan, Wally ja Gus ajoivat lähes kilpaa Millaa Millaa putouksille (joka tarkottaa abojen kielellä vesivesi putousta). Reilu 18 metrinen vesiputous oli kyllä jylhä näky sademetsän puiden reunustamana. Lampi putouksen alla ei ollut kauhean syvä ja vesi oli, jos mahdollista edellisiä kylmempää joten uinti jäi tälläkin kertaa suomalaisilta väliin (ollaan totuttu liian hyvälle). Kun kuvat oli räpsitty, pakkauduttiin taas Wallyn kyytiin ja vain kerran ”kiukkusammumisen” jälkeen päästiin lähtemään. Suuntana tulivuori.

Lyhyehkön ajomatkan jälkeen päästiin kauan sitten toimintansa lopettaneen tulivuoren kraaterille. Kraaterin ympäristö oli muutettu virkistysalueeksi piknik-pöytineen ja nurmialueineen. Kraateri oli 65 metriä syvä ja täynnä sadevettä. Brad lupasi kaksi olutta sille joka saavuttaisi pohjan hyppäämällä järveen jostain korkelta. Ei varmaan tarvinne mainita, ettei Brad koskaan joutunut lunastamaan lupaustaan.. :)

Tällä kertaa mekin hyppättiin hyvillä mielin jorpakkoon. Aurinko oli laskusuunnassa ja maisemat tosi kauniita. Kraaterin reunalla kasvoi puu, jonka oksa oli sopivalla korkeudella hyppäämistä ajatellen. Brad tuli maininneeksi puusta ja yllättäen oksalla oli jonoksi asti uimareita, ennen kuin Brad ehti mainitakaan ettei oksalta olisi luvallista hypätä. Ainakin oppaiden oli kehotettu kieltämään moinen hupailu. Tarpeeksi monen miksi-me-voitaisiin-tehdä-näin-selityksen jälkeen asiasta ei enää keskusteltu. Paluumatkalla käytiin katsomassa olisiko nähty vesinokkaeläimiä, mutta vesi oli sameaa ja ilta pimeni sitä tahtia ettei toivoakaan. Hostellilla suunta oli suoraan nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi lähteä lentokentälle 5.30.

Ihan mahtavaa että porukka on lukenut blogia ja sitä kautta osallistunut meidän matkantekoon. Iso lukijamäärä on myös motivoinut kirjottamaan ja laittamaan kuvia. Isot kiitokset myös kaikille jotka ovat mahdollistaneet nämä kokemukset.
Ollaan koottu meidän kauhean isosta kuva-varastosta semmonen about 300 kuvan ”the best of” kansio, jossa siis parhaat kuvat ja juttuihin liittyvät videot.

Tuntuu ihan oudolta, mutta samalla tosi mukavalta tulla kotiin näin pitkän ajan jälkeen. Niinkuin kaikki ovat meille hokeneet, mahtavia kokemuksia ja muistoja jäi.

Täältä sitä tullaan ;)

Babinda sademetsä


Australian sademetsät ei oo vihreitä vaan VIHH-REEI-TÄÄ!!!





Mahtavia maisemia


Rockslide


Josephine Falls


Millaa Millaa Falls


Mummu kuului matkaohjelmaan tuhatjalkaisineen


Tulivuoren kraateri


Bussin ikkunassa

Sukellusreissu Suurelle Valliriutalle

Kuten aiemmin kerittiin jo mainostaa, päivät käy vähiin ja tekemiset myös. Toiseksi viimeinen toimintapätkä sai päätöksensä perjantaina, kun tultiin sukeltamasta suurelta koralliriutalta.

Reissu oli oikein onnistunut ja sää suosi. Aurinko paistoi lämpimästi ja merenkäynti oli suht rauhallista. Meidät noudettiin hostellilta noin. 8 aikaan aamulla ja kuskattiin satamaan. Laivassa meidän sukellusluvat tarkistettiin ja annettiin lyhyt johdatus päivän tapahtumiin. Aluksi olisi edessä n. 34Km risteily Suurelle Valliriutalle, jossa vaihtaisimme isommalle laivalle. Sitä ennen olisi kuitenki tiedossa ensimmäiset kaksi sukellusta. Molempia jännitti. Aikaisemmin oltiin sukellettu vain joessa, jonka näkyvyys oli vain yhden metrin. Nyt näkyvyys oli 10-15 metriä. Ja tiedossa oli, ettei mukaan ollut tulossa ketään kertomaan, mihin sukeltaa ja mitä tehdä. Kaikki sukellukset tehtiin n. 12-19m syvyyteen ja keskimääräinen kesto oli jotain 30min. Jokainen sukellus pitäisi tehdä keskimäärin matalammalle kuin edellinen ja sukellusten välissä olla vähintään muutama tunti, että typpijäännökset haihtuisivat kropasta.

Ensimmäiselle sukellukselle otettiin kuitenkin opas mukaan, joka kuljetteli meitä eri paikkoihin, osoitteli kaloja, näytti meille nemon ja jopa pienen hain. Meitä oli silloin isompi ryhmä, n. 4-5 henkeä, mutta suurimmaksi osaksi käytiin pinnan alla kahdestaan.

Reilun tunnin pinnalla vieton jälkeen toinen tehtiin toinen sukellus. Hyppy laivan sivulta ja samantien syvyyksiin. Sukellusten jälkeen nautittiin erittäin maittava leikkele-salaatti-lounas. Lounaan jälkeen meidän vene ajettiin ihan merellä jo olleen sivulle ja meidät siirrtettiin laivalta toiselle. Yksi laiva pysyi aina merellä ja toinen sahasi edestakaisin kuljettaen matkustajia ja tarvikkeita mukanaan. Meidän merellä yöpyjien lisäksi matkalla oli päiväreissuja tekeviä ja snorklaajia. Osa myös suoritti Open Water tai Advanced -kurssiaan. Hyvä tuuri tyypeillä ainakin kävi, meihin verrattuna.

Ensimmäisenä päivänä olisi vielä edessä kaksi sukellusta. Yksi oli välittömästi toiselle, Taka-nimiselle laivalle siirtymisen jälkeen ja viimeinen auringonlaskun jälkeen pilkkopimeässä. Sukeltaminen alkoi jo sujua paremmin. Veden alla kommunikoinnin ja suunnistamisen helpottuminen mahdollisti enemmän maisemien katselua. Erilaisia kaloja pyöri kokoajan ympärillä. Tuntui aina, että 30 minuuttia meni yhdessä hujauksessa.

Ennen yösukellusta oli luvassa illallista. Ruuat oli kyllä loistavia tällä reissulla.

Seitsemältä kun oli aika taas laittaa märkäpuvut päälle ja kamat kasaan oli vesi muuttunut jo pikimustaksi. Laivan alla oli päällä valo, joka houkutteli kymmeniä kaloja ja kalat houkutteli haita. Meille kaikille jaettiin kirkkaat soihdut ja oppaat lähtivät mukaan, ettei eksytä vedessä.

Etukäteen varoiteltiin, että yöllä liikenteessä on todella isoja, mutta harmittomia kaloja. Itseasiassa yksi laji isoja mustia kaloja on sopeutunut yösukeltajiin, ja käyttää hyväksi soihtujen valoa saalistamisessa. Välittömästi kun lampun valoon eksyi joku pieni yllättynyt suupala, jostain olkapään takaa tai sivulta syöksyi koiran kokoinen kala ja söi sen. Lisäksi ohjaajat, joiden huumorinkukka oli tosi kieroon kasvanut, kertoilivat tarinoita kilpikonnista, jotka luulivat piiloutuvansa koloihin, mutta mahtuivat niihin vain päätään myöten. (”..pistää päänsä piiloon, luulee ettei nää, haikala pientä hännäntypykkää...”) Näkyvyys oli ilman soihtua alle metrin mutta oppaan perässä oli silti helppo pysyä

Toinen upea yöliikkuja oli Leijonakala: yksi meren myrkyllisimpiä ja siksi itsevarmimpia lajeja.
Aina sukelluksen päätteeksi pidettiin turvastoppi noin neljässä metrissä, että saataisiin tiivistynyt ilma keuhkoista ulos. Yösukelluksen jälkeen stoppi pidettiin laivan alla roikkuvista köysistä kiinni pitäen ja näkymä kalakuhinaan pinnan tuntumassa oli mahtava. Hait kiertelivät kaloja nälkäisen näköisinä ja meille ainoa lohduttava asia oli, että ne hait söivät alle puolen kilon kokoisia palasia. Joten ei hätää... :)

Aamulla herätys oli tosi aikaisin, ensimmäinen sukellus oli jo ennen auringonnousua ja aamiaista. Herätys ainakin toimi: hyppy viileään veteen. Vaikka valoa ei kauheasti ollut, näkyvyys pinnan alla oli jo hyvinkin riittävä. Me keskityttiin lähinnä katselemaan maisemia, vaikkei ne enää niin monen sukelluksen jälkeen olleet muuttuneet. Liikennettäkään ei hirveästi vielä ollut. Yöelämä oli hiljentynyt, mutta päiväliikkujia ei ollut vielä hereillä.

Lämmin aamupala oli hyvinkin tervetullut pienen pulahduksen jälkeen. Vielä olisi hetkeksi tehnyt mieli torkahtaa, mutta aikaa ei kauheasti ollut. Koputus ovelle tarkoitti, että seuraavan sukelluksen perehdytys oli alkamaisillaan. Laiva vaihtoi pari kertaa paikkaa, että meillä riitti nähtävää.

Kaksi viimeistä kertaa me sukellettiin yhdessä toisen parivaljakon kanssa. Nähtiin rauskuja ja lisää nemoja serkkuineen. Nemoilla oli hauska tapa piiloutua saalistajilta kylpyhuoneen karvamattoa muistuttavan meriheinän sekaan.

Me myös jostain syystä oltiin pienillä naarmuilla, ilmeisesti potkaistiin kyynärpäitä ja polvia koralleihin. Korallien kanssa kehotettiin olemaan varovaisia. Osassa koralleista oli lievää myrkkyä ja jos niihin osui, haava tulehtui tosi helposti. Lisäksi ne on täynnä pieniä eliöitä, jotka sitten tarttuivat iholle jos iho haavautui, mikä lisäsi riskiä entisestään. Korallit myös kasvavat vain pari senttiä, osa vain pari milliä vuodessa, joten niitä pyritään suojelemaan. Varomaton sukeltaja räpylöidensä kanssa saattaa siis tehdä suurtakin vahinkoa.

Kun sukellukset oli hoidettu, olo oli aika uupunut. Hyvä fiilis jäi koko reissusta, eikä merisairauskaan yllättänyt. Tällä kertaa tiedettiin olla istumatta sisätiloissa ja otettiin matkapahoinvointilääkettä hyvissä ajoin. Paluumatka olikin melkoista höykytystä ja keinahtelua. Seuraavana yönä nukutti kyllä makeasti, kun hostellissa päästiin sänkyyn.

Huomenna on vielä lähtö Unce Brian´s -sademetsäkierrokselle. Mitään meille ei ole kerrottu, mitä siellä on. Sanottiin vaan että ihan mahtava reissu tiedossa ja ottakaa suklaata mukaan. Sitäkään ei tiedetä, syödäänkö se suklaa itse, syötetäänkö ne jollekin elukalle, vai onko se esimerkiksi kuljettajan lahjomista varten?

Rohkea rokan syö ;)

TJ 9

Saavuttiin sunnuntai iltana Mission Beachille, ja vettä satoi ankarasti. Katsottiin nukkumaanmenoaikaan hostellin pihatietä, jonka ali meni aikaisemmin pieni puro. Nyt vesi pauhasi kuin höyryveturi tien yli.
Maanantai-aamu valkeni harmaana ja sateisena. Istuttiin aamiaisen jälkeen ulkona odottamassa kyytiä. Luultiin jo, kun meitä kohti käveli synkän näköinen mies, että koko homma on peruttu. Mutta miekkonenpa ei tullutkaan meidän juttusille, vaan ilmoitti huonot uutisensa meidän takana olleelle poikakaksikolle, joka oli toivonut pääsevänsä laskuvarjohyppäämään. Ne toiveet oli haudattava, kun ei edes hyppypaikkaa olisi nähnyt pilvien takia. Saati sitten maisemia matkalla.
Vartin myöhässä pihaan saapui auto, jonka kuski näytti huomattavasti pirteämmältä ja innokkaammalta. Kailottaen parkkipaikalta asti ”onko koskenlaskuun lähtijöitä?” tyyppiä ei tuntunut sade haittaavan.

Pienen ihmisten keräyskierroksen jälkeen ajeltiin Tullyyn ja käytiin kirjautumassa mukaan, maksamassa reissu (ojentamassa voucher). Bussi lähti aikataulussaan ja ajettiin n. 40 minuuttia jokea ylös. Menomatka sujui kommelluksitta turvallisuusasioihin perehtyessä ja päästiin perille Tully River National Parkiin, jossa meitä odotti pelastusliivit, kypärät ja melat. Jokirannasta löytyivät myös veneet ja matka voi alkaa.

Lauttoja oli yhteensä 6, ihmisiä 34. Jokaisessa perää pitävä ohjaaja ja sekalainen määrä melojia. Joessa kuljettiin vähän toisten selkää varmistellen. Pari meni läpi ja jäi odottamaan jos muut jäisivät jumiin, tai lautta sattuisi kaatumaan. Matkan varrella meidän opas, Marty, kertoili mihin milloinkin tultaisiin ja eri koskien ja pudotusten luokituksia. Ykkönen tarkoitti kylpylä tason menoa, kuutonen taas kunnon vesiputousta ja (kuten hän asian itse ilmaisi) kuolemaa. Välillä käskettiin meloa kovaa, vaikka olisi vain halunnut roikkua jossain köydessä tai painautua lautan pohjalle matalaksi, ettei olisi pudonnut. Meidän käskettiin tukea jalat patjan reunojen alle sisäpuolella, että pysyttäisiin paremmin kyydissä.
Muutamassa kohdassa, jossa Marty tiesi lautan heittelehtivän ylös ja alas aaltojen tahdissa, hän pyysi yhtä tytöistä istumaan keulassa, jalat roikkuen lautan ulkopuolella (Ja huutamaan Cowboy tyyliin ”JIIIIHAA!”). Hyvin meni, vaikka tyttöparka olikin vähällä tuiskahtaa pää edellä koskeen.
Pahin ei silti ollut vielä ohi, kun Marty kehotti kaikkia istumaan ihan keulaan, pitämään kiinni toisistaan ja rukoilemaan. Oltiin menossa kohti pientä vesiputousta, jonka nimeksi Marty kertoi ”Guides Revenge”. Jos missään välissä aiemmin oli jättänyt tekemättä, mitä opas oli pyytänyt tai ei kuunnellut kun olisi pitänyt, tässä oli takaisinmaksu.
Putoukseen laskettiin takaperin ja kun etureuna osui veteen, lautta kaatui samantien ympäri. Jokainen potki ja huitoi toisia pinnalle pyrkiessään. Hetken uiskentelun jälkeen porukka koottiin taas lautan päälle kaikkien nauraessa ja matka jatkui.

Jokea tultiin alas yhteensä 12 km. Noin 4 kilometrin kohdalla pidettiin lounastauko. Lopussa kuultiin myös, että yön aikana vettä oli tullut 250mm ja sen takia meidän reitti joella oli paljon tavallista hurjempi. Meillä kävi siis tuuri kaikesta satamisesta huolimatta. Sadetta tuskin huomasi kun lasketteli jokea alas kuohujen huuhdeltavana.
Paluumatkalla sade oli tehnyt tehtävänsä puroissa tien varrella ja tie oli aika ajoin tulvavesien peitossa. Syvimmän rapakon kohdalla oli jopa ”opasauto” kertomassa mistä oli turvallisinta mennä.
Sade kuitenkin näyttää rauhottuvan näin illan mittaan. Ei tarvi jäädä tänne jumiin vaan pästään huomenna Cairnsiin.
 

Havainnollistava kuva matkan järjestäjän sivuilta.
Oma kamera ei olisi tätä reissua kestänyt. Mikä on harmi koska maisemat
maisemat olivat aika päätähuimaavia.


Joki ja sen kosket.

TJ 14

Airlie Beach on pieni kyläpahanen, johon me saavuttiin keskellä yötä. Taaperreltiin muiden perässä pääkadulle, jonka varressa kaikki näkemisen arvoinen sijaitsi. Saatiin hostellilta ohjeita miten saadaan avaimet huoneeseen kun respa ei ole auki ja milloin pitää tsekata sisään aamulla. Oikea paikka löytyi ja hetken näpertelyn jälkeen saatiin myös avaimet ja kartta omia sänkyjä kohti.

Pari ensimmäistä Airliella vietettyä päivää satoi pelkästään vettä. Ostettiin aiemmin Rockhamptonista sadetakit, joten käveltiin sateesta huolimatta pitkin katuja ja katseltiin mihin oltiin yöllä päädytty. Hirveitä ei kehdattu tehdä, joten homma meni huoneessa makoiluksi.
Kun sade taukosi ja aurinko alkoi keskiviikkona paistaa, oli ilmankosteus semmoista luokkaa ettei sitä kestänyt hullukaan yhtä päivää pidempään (n. 97%! Ja jos ilmankosteus on 100%, hukkuuko silloin, pohdittiin vain?).

Me saatiin aurinkoisen kelin innoittamana aikaiseksi tutkailla matkatoimistojen esitteitä sukellukseen pohjoisessa, Townsvillessä ja Cairnsissä. Pitkän odottelun jälkeen päästiin ihan mahtavan naisen, Franin, juttusille. Kauaa ei mimmillä nokka tuhissut, kun edessä oli esitteitä yhden yön kestävistä risteilyistä sukelluksineen, sademetsäkävelyjä ja olipa Fran laatinut jopa viikko-ohjelman meidän kulkemiseen. Yön yli nukuttiin päätöksiä tehden ja aamulla suunnattiin takaisin varmoina siitä, että viimeisen kahden viikon ohjelma oli nyt suunniteltu, käytännön toteutusta vaille.
Fran varasi, suunnitteli ja katseli meille kaiken valmiiksi. Mimmi osasi hommansa ja näin oli meille varattu majoitukset Suomeen suuntaavaan lentoon asti, bussit buukattuna ja aikataulut valmiina. Meillä kuluu siis rahaa enää pelkkään syömiseen ja tuliaisten ostamiseen. Mahtavaa!

Airlie Beach Lagoon, mereen ei voinu mennä ilman märkäpukua


Superlady Fran, Thank you for everything!
 

Whitsundays Nemoa etsimässä

Päivä 1.

Laiva lähti torstai-iltapäivänä satamasta ja suuntasi kohti Whitsundayn saaria. Suuntana oli muutaman tunnin matka Hook Passagen läpi Tongue Bay -nimiseen suojaisaan niemeen, jossa olisi tarkoitus yöpyä. Captain Cook (Kapteeni Kokki) löysi siis Australian mantereen ja saapui Whitsundayn saarien ja Hook passagen kautta. Saaria on yhteensä 74. Mutta takaisin asiaan. Merenkäynti oli aika kovaa, ja tottumattomina maakrapuina molemmilla tuli vähän huono olo, ja Silja voi loppujen lopuksi huonommin kuin muut. Taka-kannella pötköttely ja saarille saavuttaessa rauhoittuva merenkäynti kuitenkin helpotti oloa nopeasti. Kipparimme Andy kertoi, että tärkeintä on pysyä poissa sisätiloista ja tarkkailla tuulen suuntaa, jos reunan yli pitää antaa kaloille ruokaa (ymmärrätte varmaan..).
Illalliseksi nautittiin grillattua kalaa, perunamuusia ja salaattia. Aamulla herätys oli noin 6.30 joten meitä kehotettiin nukkumaan aikaisin. Edessä oli pitkä päivä.

 

Päivä 2.

Yöstä sen verran, että nukahtaessa tuntui kuin olisi pienessä humalassa. Koko maailma keinui. Aamupalaksi oli tarjolla paahtoleipää, muroja ja hedelmiä. Heti aamupalan jälkeen siirryttiin pieniin veneisiin ja rantauduttiin isoimmalle Whitsundayn saarista. Käveltiin noin 500 metriä sademetsän läpi Whitehaven Beachin näköalapaikalle. Kyseinen paikka on kuulemma Australian kolmanneksi kuvatuin, osaatteko arvata mitkä kaksi menee edelle?

Kun turistikuvat oli napattu, oli aika suuntaa itse rannalle. Whitehaven on siinä mielessä erikoinen ranta, että hiekka on täysin ainutlaatuista ja maailman hienojakoisinta hiekkaa. Hiekka on myös suojeltua ja jos lentokentällä jäisi kiinni pienenkään määrän kanssa, on sakko kymmenentuhatta dollaria. Me oltiin liikenteessä niin aikaisin että rannalla ei vielä ollut ketään muita. Aikaa nauttia auringosta olisi noin 3 tuntia. Meille sanottiin, että jos haluaa uida, kannattaa ottaa märkäpuku mukaan. Kuutiomedusoja ei rannalla ole, mutta Irukandjien mahdollisuus myös rantavesissä. Kyseinen meduusa on noin etusormen kynnen kokoinen, läpinäkyvä ja pisto todella kivulias.
Me jätettiin kuitenkin märkäpuvut toistaiseksi rannalle ja lähdettiin kahlailemaan. Jaloissa vilisti koko ajan pieniä kaloja, keihäsrauskuja ja pieniä sitruunahaita (noin puolimetrisiä). Käveltiin rannan päästä päähän, eikä se ei ollut mikään pieni matka. Koko ranta oli noin kilometrin pituinen. Vettä piti muistaa juoda ahkerasti. Noin kello 11 suunattiin takaisin laivalle syömään lounasta (tonnikala tortilloja) ja kippari otti kurssin kohti Pitstop Baytä, ensimmäiseen snorklauskohteeseen. Ohjeistus oli, että kaloja ei saa yrittää napata, korallilla ei saa seisoa, eikä sitä saa potkia ja kilpikonnilla ei voi ratsastaa.

Itse snorklaus löi laudalta kyllä meidän sukellukset jokivesissä ihan 6-0. Korallien määrä ja värikirjo oli aivan uskomaton ja kalojakin oli vaikka jos minkälaisia. Tultiin siihen tulokseen, että Valliriutalle lähtiessä varmasti ostetaan jonkulainen vedenalainen kamera tai kotelo meidän omalle kameralle.
Snorklailun ja tee-hetken jälkeen suunattiin seuraavaan paikkaan Manta Ray Bayhyn ja snorklailtiin vähän lisää. Laivan kokki Brett nakkeli veneestä mereen kalanruokaa, joten kuhina meidän ympärillä kävi kiivaana. ”Ryykäävät ku mummut alesa.” Jos ojensi kädet kuhinan sekaan, saattoi kaloihin koskea. Ja maisemat veden alla, jos mahdollista, vielä edellistä upeampia.

Meillä kävi kyllä tuuri siinä suhteessa, että kaikenlaisten matkalla kohdattujen mutkien jälkeen, viimeinkin saatiin nauttia hyvästä säästä ja mahtavista näkymistä.
Andykin oli hyvällä tuulella alkuviikon myrskyjen ja sateiden jälkeen. Siksi hän kuskasi meitä niin moneen paikkaan ja kertoili mistä löytyy mitäkin. Tyler, meidän opas ja ”seuratyyppi” kertoi, että Tongue Bayssa asui kuuluisa Rosie-niminen tiikerihai. Onneksi kyseinen lady pysyi näkymättömissä.

Miehistö hääti meidät illallisen valmistuksen tieltä katsomaan auringonlaskua Langford Islandille. Viereisellä saarella oli paljon valoja ja pienen kyselyn jälkeen saatiin selville, että valot kuuluivat ehkä Australian kalleimmalle lomanviettopaikalle. Rantaan kiinnittyminen maksoi yksistään jo 200 dollaria, mutta se ei edes taannut, että sai poistua laivasta. Jos halusi jäädä yöksi, piti varata majoitus ja huonehinta vaihteli tyypin mukaan 2000 dollarista ylöspäin. Kalleimmat 7000 dollaria. Henkilökunta ei saanut liikkua saarella vapaasti, vaan vapaa aikana piti pysyä tiukasti henkilökunnan majoituksilla, joista kulki maanalaisia käytäviä työpisteille.
Maukkaan illallisen jälkeen Tylerin kanssa käytiin meidän reitti kartalla läpi, saatiin vähän käsitystä siitä minkälaisessa saaristossa ollaan ja tarinoita siitä miten saaristo oli syntynyt. Lisäksi keskusteltiin eri kala-lajeista ja niiden tarinoiden jälkeen ei voida enää katsoa Nemoa Etsimässä samalla viattomalla tavalla kuin aiemmin. Pimeän laskeuduttua Andy sammutti laivan valot ja merellä nähty tähtitaivas veti vertoja sille, mitä nähtiin Medowiessa farmiviikoilla, kun ympärillä ei ollut minkänlaisia valonlähteitä. Selkeästi näkyi esimerkiksi Etelän risti ja Orionin vyö. Tiesipä joku myös kertoa, että taivaalla lähes peräkkäin näkyvät tosi kirkkaat ja isot tähdet olivat Venus ja Mars. Valitettavasti mitään näistä ei saatu tallennettua teille näytettäväksi. Paitsi se auringonlasku..

Päivä 3.

Meidän annettii armollisesti nukkua seitsemään, mutta sen jälkeen täytyikin pikaisen aamupalan jälkeen olla taas märkäpuvuissa ja snorkkeli naamalla valmiina lähtemään tervehtimään kyseisen lahden kunkkua, Elvistä. Kalanruokaa oli tänäänkin tarjolla, eli kuhina kävi eilistä pahempana, seassa kun oli pikkukalojen lisäksi pari isompaa ja osa tytöistä olikin sitä mieltä, että tuonne ei parane mennä vaikka Tyler yrittikin lohduttaa, että pitäisi olla ihan pieninä paloina, että kalat söisi. Me käytiin hetken aikaa seurailemassa myös vedenalaista pariskuntaa. Tyler kertoi meille edellisenä iltana kalalajista, joka elää kuin pingviinit tai joutsenet: kun kerran Se Oikea löytyy, siitä pidetään kiinni lopun elämää. Jos toiselle käy jotain menehtyy toinenkin. Koralliriutan Romeo & Julia. Snorklailun päätteeksi voitiin todeta, että Nemokin löytyi, tosin ei tällä kertaa Sydneystä, niinkuin elokuvassa. Paluumatka kulki lähes pelkästään avomerellä, mutta merisairaus ei vallannut enää ketään.
Illalla nähtiin vielä ilmaisen pitsan merkeissä maissa. Moni mukana ollut sanoi, että nyt tasamaalla ollessa aistit keinuivat edelleen, kuin olisi yhä ollut laivalla.

Tänään saavuttiin Mission Beachille noin kuuden tunnin ajomatkan jälkeen. Vettä tulee taas ankarasti, ja huomenna olisi tarkoitus tehdä päiväreissu Tully koskea alas. Hostellin on vallanneet pienet koppakuoriaiset ja niitä on joka paikassa (Silja saa hepuleita).

Tiistaina saavutetaan viimein meidän reissun päätepiste: Cairns. Parin päivän lepäämisen jälkeen meillä on tiedossa 2 päivän Liveaboard, 7 sukellusta (joista 2 on yösukelluksia) ja täysi ylöspito. Loppuviikosta käydään päiväkierros pohjoisen sademetsissä ja tiistaina 3.4 alkaakin paluumatka. Lento Sydneyyn ja viikon rentoilun ja matkamuistojen shoppailun jälkeen onkin maailmanmatkaajien aika palata kotiin.

For Fran

Thank you very much for your help! As you can see, our journey to Whitsundays was more than we could´ve hope for. And we mentioned your name earlier on this post, just telling everyone how amazing job you did and how happy we are, that we met you. We send you an e-mail later and let you know how everything went. Or tell everything when we go to Sydney.

We hope to see you there as well.

Airlie Beach satama


Aamupalaa kannella.


Whitehaven Beach Lookout


..Ja itse Whitehaven Beach


Kyseinen kaveri oli noin kämmenen kokoinen.. mietippä sitä!


New Horizon


Kippari Andy



New Horizon jälleen.


Romanttinen auringonlasku.


1. Tongue Bay 2. Whitehaven Beach 3. Pitstop Bay 4. Manta Ray Bay 5. Langford Island
 

Lähdettiin Hervey Baysta heti kun Bundabergistä näytettiin virheää valoa, että voitas vihdoin suorittaa meidän sukelluskurssit. Sunnuntai-iltana saavuttiin perille ja heti kättelyssä saatiin opiskelumateriaalit nenän eteen ja tavoitteeksi lukea samana iltana neljä ensimmäistä kappaletta. Majoitus saatiin ”talon puolesta” eli sukelluskoululla on suht isokokoinen kommuunityyppinen talo, jossa asui ennestään kolme saksalaista nuorta. Yksi niistä, Gerrit, on samalla sukelluskoululla opiskelemassa Master Diver-tasoa, että saa joskus tulevaisuudessa viedä meidän kaltaisia, kurssit käyneitä turisteja, sukeltamaan huvikseen. Gerrit oli meidän mukana lähes koko ajan (seuraten opettajan toimintaa, miten kommunikoida muiden kanssa selkeästi veden alla), viimeistä sukellusta lukuunottamatta. Tiistaina taloon saapui vielä kolme ihmistä lisää. Uusilla tulokkailla sukelluskurssi alkoi perjantaina, heti meidän jälkeen. Koko porukka oli mukavaa ja kokattiin parina päivänä yhdessä ruokaa. Curry-kana risottoa ja keskiviikkona kenguru pihviä. Hyvää oli!

Sunnuntai-ilta käytettiin hyödyksi ja kahlattiin läpi määrätyt kappaleet laitesukelluksen perusteista ja laitteiden käytöstä. Saatiin kyseiseen hupiin kulumaan reilu 3 tuntia.
  Maanantaina oltiin heti aamusta enemmän tai vähemmän reippaina aloittamassa päivää ja kerrattiin videolta, mitä edellisenä iltana oltiin luettu.

  Teorian jälkeen vuorossa oli lääkärintarkistus (Queenslandissa laki vaatii sukeltajilta lääkärinlausunnon) ja kun meidät oli todettu terveiksi kuin pukit, alettiin sovitella märkäpukuja, maskeja, räpylöitä ja muita tarvikkeita.
  Iltapäivästä meidän opettaja Dagmar (saksalainen nainen) kuskasi meidät Anzac Poolille allasharjoitteluun. Vaikka teoriassa tiedettiinkin, kuinka scubaksi (Self Contained Underwater Breathing Apparatus) kutsuttu laitteisto kasattiin, oli se silti aika kohellusta ensikertalaiselle.

Kun laitteisto oli kasassa, Dagmar käski meidät altaaseen tekemään uintitestiä. 200 metrin uinnin jälkeen täytyi vielä pystyä kellumaan, tai polkemaan vettä paikallaan kymmenen minuuttia. Testien jälkeen puettiin märkäpuvut päälle ja siirryttiin täydessä varustuksessa altaaseen. Scuban paino hävisi vedessä ja ilmalla täytetyllä liivillä pystyi kelluskelemaan aika rauhakseen pinnalla samalla kun käytiin läpi päivän harjoitukset: mitä pitää tehdä jos suukappale tippuu pois, miten tyhjennetään maski vedestä, miten otetaan maski kokonaan pois ja laitetaan takaisin. Miten pudotetaan painovyö tai koko laitteisto pois päältä vedessä ja miten noustaan pinnalle jos jostain syystä ilma loppuu ja miten jaetaan ilmaa toiselle hätätilanteessa.

  Veden alla hengittely vaati tottelua. Tuntui, että ulos ja sisään hengittämistä piti aluksi miettiä, mutta hetken päästä ruumis rupesi hyväksymään että kyllä, tässä ollaan veden alla, ja eipä taidetakaan hukkua.
  Reilun kolmen tunnin harjoittelun jälkeen oltiin aika lähellä kuolemaa, tai siltä se ainakin tuntui. Joka paikkaa kolotti ja arvattiin jo silloin, että seuraava pari päivää ei ainakaan helpota sitä oloa. Mutta samalla oli positiivinen olo koko hommasta. Käytiin vielä samana iltana pari viimeistä kappaletta oppikirjasta läpi, ja sen jälkeen molemmat nukahti ennenkuin pää osui tyynyyn.

  Tiistaina päästiin niin sanotusti tositoimiin, eli varustelaatikot taas kasaan ja ajeltiin Dagmarin ja Gerritin kanssa vähän matkan päähän joelle. Vesi oli erittäin sameaa (näkyvyys n. 1m) ja koska oltiin joen suulla, vesi oli meren takia suolaista. Kahlattiin vähän matkaa ylävirtaan ja heittäydyttiin sitten virran vietäväksi, kunnes päästiin jokusen metrin päässä rannasta kelluvan poijun luo. Poijun ankkuriköyttä seuraten laskeuduttiin noin 6 metriä pohjaan, ja kontallaan istuen toistettiin altaassa suoritettuja harjoituksia. Seuraavaksi uitiin hiukan ympäriinsä. Huonon näkyvyyden ja laskuveden aiheuttamien kokoajan voimistuvien virtausten takia piti suunnistus hoitaa kompassin avulla tai löydettäisiin itsemme varmaan merestä. Meitä ei tosin haitannut, jopa ne kaksi kalaa, jotka nähtiin, sai innostumaan. Ei malteta odottaa, kun oikeasti päästään valliriutalla mereen jossa näkyvyys on yli 15 metriä ja enemmän kalojakin.

Illalla tiesi taas tehneensä jotain, mutta eipähän tarvinut ainakaan opiskella mitään. Gerrit täytti vuosia ja juhli muutaman kaverin kanssa, me sen sijan suunnattiin jälleen aikaisin sänkyyn.
  Keskiviikko aamun herätys oli vaikein. Olo oli ku potkitulla ja väsymys karvasteli silmiä. Mentiin sukelluskoululle kuten oli sovittu, mutta Dagmar ilmoitti että täytyy odotella nousuvettä (virtauksien vähentämiseksi) ja lähetti meidät takaisin kotiin pariksi tunniksi. Valitettavasti säätiedot näyttivät yhtä huonoa säätä, kuin edellisenä päivänä joten mereen ei voitu vieläkään mennä. Siispä varauduttiin henkisesti sukeltamaan toistamiseen heikolla näkyvyydellä. Tosin, meitä lohdutettiin sillä, että meressä ei olisi nähnyt senkään vertaa.

  Itse sukellus toisti samaa kavaa. Kamat kasaan, väki veteen, pylly pohjamutaan ja toistamaan harjoituksia. Viimeisen harjoituksen päätteeksi pussattiin veden alla.
  Sukelluskoululla oli edessä enään loppukoe, valokuvaus, papereiden täyttö ja thats it. Suuri Valliriutta here we come.

Matkaa on jäljellä enään noin 3 viikkoa. Pitempiä pysähdyksiä on enään jäljellä kolme kappaletta, Aerlie Beach & Withsundays, Cairns ja Sydney ennen kotiin paluuta!




"Nyt meni joku kyllä pieleen.."



Muikiana ekan sukelluksen jälkeen

  Edellisenä iltana oltiin jo jakauduttu ryhmiin, mielikuvituksekkaasti A, B, C ja D ja saatiin hetki aikaa tutustua kanssamatkustajiin. Ryhmä B, johon me kuuluttiin, matkusti samassa autossa, söi samoja ruokia ja nukkui samoissa huoneissa. Lisäksi kuunneltiin tiedonanto mitä kannattaa pakata, mitä pitää huomioida ja mitä aamulla ennen lähtöä tapahtuu.
  Aamulla herättiin taas aikaisin pakkaamaan kamat pienempiin reppuihin, syömään ravitseva aamupala (lättyjä) ja kasaamaan tavarat nelivetomaastureihin, joilla kuljettiin koko reissu.
  Alunperin tarkoitus oli yöpyä teltoissa, mutta tietenkin just kun oltiin menossa johonkin mukavalle retkelle, sataa vettä ja jo parkkipaikalla meille ilmoitettiin, että teltat tippuu heti kättelyssä kyydistä. Meidät majoitettiin saarelle rakennettuun Eurong Resortiin neljän hengen huoneisiin, joissa oli omat kylpyhuoneet ja keittiötoiminnot.

  Ruokatarvikkeet oli pakattu kuljetuslaatikoihin ja koreihin, jotka lastattiin ensimmäisenä ajavan auton perään kiinnitettyyn kärryyn. Meidän tehtävänä oli myös pakata kaikki tilatut juotavat jäiden sekaan toiseen kuljetuslaatikkoon. Melkoista tetristä, mutta kansi meni kuin menikin kiinni.
  Meille luvattu opas oli jumissa sateiden aiheuttamien tulvien takia jossain Rainbow Beachin ulkopuolella, joten jouduttiin hiukan odottelemaan kenen kanssa reissuun lähdetään. Kun kiireellä paikalle hälytetty vara-opas vihdoin saapui ja kamat saatiin kasaan, lähtemään päästiin n. puolitoista tuntia myöhässä.

 Matka kulki pikkupätkän maantietä ja hiekkaosuudelle saavuttaessa opas (joka ajoi ensimmäistä autoa) kytki kaikkiin maastureihin nelivedon päälle. Saaren ja mantereen väliä seilasi Manta Ray -niminen lautta, jolla ylitettiin pieni merenkaistale saarelle.
  Fraser Island on maailman suurin hiekkasaari. Silti, kuten kuvista näkyy se on täynnä vihreää kasvillisuutta (tai kuten Niko Kivelä sanoi: ”Australian sademetsät ei ole vihreitä, vaan VIHHH-REI-TÄÄÄ”).
Kolmen päivän aikana tuli myös nähtyä, että hiekka voi tarjota todella erilaisia alustoja ajaa. Laskuveden aikaan ajo oli tasaisempaa kuin maantiellä. Vauhtia saattoi helposti olla 60-80km/h. Välillä piti hidastaa, kun ylitettiin pieniä (parhaimillaan 5-6 metriä leveitä ja metrin syvyisiä) sadeveden muodostamia puroja niiden valuessa mereen. Pienestä tihkusateesta huolimatta kaikilla oli tosi hyvä fiilis.
Käytiin jättämässä tavarat huoneisiin ja lähdettiin ajamaan ensimmäiseen kohteeseen. Lake Wabbylle oli noin. 10 minuutin ajo rannalla ja 30 minuutin kävely sademetsän läpi. Sää oli meidän puolella ja aurinko rupesi paistamaan juuri kun poistuttiin autoista. Kyseinen sadevesi-järvi sijaitsi yhdellä Fraserin valtavista hiekkadyyneistä. Vesi oli uskomattoman puhdasta ja lämmintä. Ihan meidän jalkojen ympärillä ui isoja kissakaloja ja pienempiä kuollutta ihoa näpertäviä kalanpoikasia.
  Noin tunnin uiskentelun jälkeen palattiin Resortiin illalliselle ja huonon kelin takia istuskeltiin loppuilta huoneissa pelaamassa tai muuten vai seurustelemassa isommissa porukoissa. Sade taukosi pimeän laskeuduttua ja porukka siirtyi samantien ulos. Oltiin valmiita nukkumaan hyvän aikaa ennen puoltayötä.

Lake Wabby

Toinen päivä

Herätys aamupalalle oli ennen klo 7. Kasattiin taas uimakamppeet ja lähdettiin ajamaan McKenzie järvelle. Matkalla hidasteltiin kuvaamaan paikallisia, eli jonkin sortin haukkoja ja dingoja.
Tiet sisämaassa oli melkomoisia nimismiehenkiharoita. Vauhtia saatiin maksimissaan 30km/h ja välillä piti hidastaa siitäkin tiukkojen kurvien ja paksujen juurien takia. Maisemat matkan varrella oli tosi mielenkiintoisia. Kasvillisuus vaihteli havupuun näköisistä sademetsän paksurunkoisiin puihin ja köynnöksiin.

Ajo McKenzie järvelle kesti reilut 30 minuuttia. Perille päästyämme selvisi, miksi turistit vietiin juuri sinne. Vesi oli uskomattoman kirkasta ja hiekka tosi pehmeää. Meille kerrottiin, että kun vedestä nousee ylös, hiukset tuntuu ihan kuin olisi uittanut päätä hoitoaine-saavissa ja tottahan se olikin. Lisäksi opas väitti, että vedessä voisi kiillottaa hopeaesineensä, hiekka vaalentaa hampaat ja kuorii ihon yms. Hiusten osalta puhui ihan totta, kaikki muut jäi meiltä kokeilematta. :)
Uiskentelun jälkeen jatkettiin matkaa pohjoisemmaksi ja pysähdyttiin matkalla laivanhylyn luona. Opas kertoili tarinaa laivasta, miten se oli ollut nopein ja isoin aikanaan, eikä vieläkään mikään laiva ole taittanut matkaa Brisbanesta Melbourneen nopeammin. Laiva oli haaksirikkoutunut Fraser Islandille joskus 1930-luvulla ja näkihän sen fyysisestä olemuksesta, että se oli maannut meriveden huuhdeltavana kauemmin, kuin pari vuotta.

Kolmantena kohteena retkellämme oli Champagne Pools. Oppaan tarinan mukaan aboriginaalit hakkasivat rantakallioihin koloja, joihin kalat jäi ansaan laskuveden aikaan. Vesi oli sopivasti alhaalla ja aallot hakkasi upeasti rantakallioon saaden aikaan usean metrin korkuisia pärskeitä. Pieniä kaloja näkyi siellä täällä mutta aboriginaalien kuopat oli kyllä tyhjiä. Liekkö toimivat. Muutama tyttö ei uskaltanut veteen asti, kuulemma näkivät meedusoita. Fraser Islandilla uiminen oli mahdollista vain sisämaan järvissä, mereen ei saanut mennä ollenkaan. Virtaukset olivat liian kovia ja arvaamattomia. Meduusoita on täällä varmaan tuhansia erilaisia ja suurin osa yhtä harmittomia kuin ampiaisen pisto. Sattuu vaan ihan tajuttomasti. Fraserilta löytyy Portugalin sotalaivoja, joka on yksi niitä tappavampia. Lisäksi saaren ympäristössä elää suurien kalaparvien takia paljon haita.

Paluumatkalla pysähdyttiin Eli Creekillä. Puron vesi oli hyvin kirkasta ja matala vesi mahdollisti kahlaamisen. Oppaan esimerkkiä seuraten porukka innostui juomaan purosta ja vesi maistui tasan samalta kuin pullovesi josta kaupassa maksetaan 3 dollaria. Puhdasta ja raikasta.
 Purolla lääräämisen jälkeen opas kysyi vieläkö porukka jaksoi innostua hiekkadyyneillä käynnistä, mutta reissu päätettiin jättää seuraavalle päivälle. Myöhäisen illallisen jälkeen kaikkia väsytti sen verran, ettei unta tarvinnut kauaa odotella.

Saari näyttää pieneltä kartalla, mutta ajomatkat eri kohteiden välillä oli yllättävän pitkiä, osaltaan vauhdin hitauden vuoksi.
 

Lake McKenzie



B-ryhmä. "The Best and the Badest"



Bingo!



Maheno-hylky

Kolmas Päivä

Opas tuli koputtelemaan ovea noin 7 aikaan aamulla. Lähtöön olisi tunti ja sitä ennen pitäisi laittaa kamat kasaan ja pakata autoihin. Nousuvesi oli aamusta vielä korkealla. Ajaminen puiden ja aaltojen välissä pehmeällä hiekalla oli suht haastavaa. Opas ajoi hitaasti ja käski kaikkien pysyä lähellä reitin vaikeuden vuoksi, joutuen välillä hyppimään ulos ja tarkastamaan reittiä eteenpäin.

Suuntana oli Lake Allom. Kun siirryttiin rannalta ajamaan kohti sisämaata kävi selväksi, että reitti oli ehdottomasti vaikein. Metsä tuli molemmin puolin hyvin lähelle, hiekka tiessä oli syvät urat ja tiessä oli "muutama" mutka. Aurinko paistoi taas, kun lähdettiin liikenteeseen, vaikka vettä oli tullutkin koko yön. Tuntui muutenkin että säät oli meidän puolella koko kolmen päivän ajan. Majoituksella kyllä satoi, mutta aina kun lähdettiin ajamaan kohteisiin, sää kirkastui. Ei valittamista!

Kun koko väki saatiin noin tunnin ajamisen jälkeen Lake Allomille, meille tuli kotoinen olo. Järvimaisema lehti- ja havupuiden ympäroimänä toi kovasti mieleen mökkikesät Suomessa. Opas kehotti meitä olemaan hiljaa rantaan saavuttaessa, ettei säikytetä kilpikonnia pois. Istuttiin hiljaa hetki ja katseltiin kilppareita, kunnes osa väestä päätti pulahtaa uimaan.
  Me siirryttiin kahlaamaan rannasta ja kun seisoi oikeen hiljaa, tulivat konnat uimaan jalkojen juureen. Opas nappasi salamana yhden vedestä ja antoi meidän pitää kaveria kädessäkin. Tosin sormet kannatti pitää kaukana sen päästä, jos halusi pitää kaikki tallessa.

Lopulta tuli aika suuntaa takaisin kohti lauttaa ja Rainbow Beachia. Pysähdyttiin vielä matkalla näköalapaikalle katsomaan yhtä Fraserin valtavista hiekkadyyneistä. Dyynit alkavat rannalta ja jatkuvat noin kilometrin levyisinä useita kilometrejä sisämaahan päin. Opas kertoi, että todennäköinen syy niiden syntyyn on metsäpalo, jonka jälkeen hiekka on vallannut alueen. Dyynit ovat kuulemma paikoittain satoja metrejä syviä ja jos tarkkaan katsoi, hiekasta pisti esiin vanhojen palaneiden puiden runkoja.

Viimeinen pätkä rannalla ja lautalla takaisin mantereen puolelle. Käytiin pudottamassa tavarat pois kyydistä ja kuultiin että yhtäaikaa meidän kanssa saarella olleen porukan autoista yksi oli ajanut lujaa päin puuta. Kaikki tosin elossa, mutta auto ihan rutussa. Nähtiin se hävitys, kun käytiin palauttamassa astioita ja muita kamppeita.

Kolmen mahtavan reissupäivän jälkeen istuttiin väsyneinä hostellilla, siemaillen pari kylmää juomaa. Jaeltiin myös kuvia muille oman ryhmän jäsenille ja muisteltiin reissun kohokohtia yhdessä.
  Seuraavana päivänä siiryttiin nykyiseen sijaintiin Hervey Bayhyn, Noosa Flashpackersin sisar-hostelliin viettäen muutama päivä rauhaa ja rentoutumista. Sunnuntaina Bundaberg ja jospa vaikka ehkä maybe vihdoinki saataisiin suoritettua sukelluskurssikin!

Champange Pools (kaiverrettuja kala-ansoja)



Lake Allomin asukas



Paraskuntoisin tie

Huh, tulipas melkoinen romaani... :)

Alunperin meidän oli tarkoitus lähtä reissuun jo tänään. Mutta matkalla paikanpäälle meille soitettiin ja tarjottiin vaihtoehtoa lähtä matkaan vasta maanantaina. No, mikäs siinä. Ei lisäkustannuksia, ilmanen illallinen ja kyytipojaksi pari tuoppia molemmille.

Vuorokauden odottelu näinkin pienessä tuppukylässä ei ole tosin ihan sitä mukavinta. Rainbow Beach koostuu yhdestä kadusta, sen varrella olevista muutamista kaupoista, kahviloista ja rantahiekasta. Eilen oli haaste pelkästään löytää paikka josta sai käteistä rahaa. Hostelli pyöriikin pelkästään sillä, että porukka tulee tänne muutamaksi yöksi, käy täältä mutkan Fraserilla ja jatkaa sen jälkeen matkaa.

Majoituksen tasokin on taas vähän mitä on, vaikka molemmilla taitaa olla Noosan jälkeen vaan odotukset korkealla. Kaiken lisäksi tänään sataa vettä (toisaalta hyvä ettei lähdetä tänään), joten rannallekaan ei oikein viitsi mennä. Nyt sopii vaan toivoa että kaikki vesi tulee ihan rohkeasti alas ja seuraavat kolme päivää on selkeää ja aurinkoista.

Rainbowlta matka jatkuu torstaina. Suunta on vielä vähän epäselvä. Joko suoraan Bundabergiin suorittamaan vihdoinkin sukelluskurssi tai jos kelit ei suosi, viivytään muutama päivä Hervey Bayssa.
 

Ensimmäinen päivä meni rentoutuessa altaalla ja pienellä tutustumis kierroksella keskuskadulle ja Noosan rantoihin. Eilen suunnattiin Noosan kansallispuistoon ja valittiin useista kävelyreiteistä rantaviivaa seuraava Coastal Walk. Matkaa tuli yhteensä 10 kilometriä (seuraavana päivänä kipeät jalat muistutti tehokkaasti lenkistä), mutta näköalat oli päätähuimaavia. Välillä noustiin kallioiden päälle ja toisinaan laskeuduttiin upeille hiekkarannoille. Mitä pitemmälle mentiin, sitä vähemmän väkeä näkyi ja tie muuttui pian pieneksi poluksi metsässä. Keskivaiheilla matkaa saavuttiin Helvetin Porteiksi nimetylle suurelle kalliolle. Tästä matka jatkui alamäkeen kohti Alexandria Bayta ja nudistirantaa, jolla onneksi näkyi vain kymmeniä pieniä rapuja. Meidät nähdessään ne tosin kaivoivat nopeasti pienen kuopan hiekkaan ja hävisivät.

Samana iltana tutustuttiin hostellilla ihmisiin ja keskustelu kääntyi erimaalaisten ihmisten aksentteihin. Meillä ei kuulemma ole paha aksentti enään paikallisen mielestä. Monia keskusteluun osallistuneita huvitti tosin se miltä suomenkieli kuulostaa, osalla oli ensimmäinen kerta koskaan kun kuulivat suomea. Varsinkin sanonnat ”Appilan pappilan apu-papin papupata porisi pannulla” ja ”Vesihiisi sihisi hississä” herätti suurta hilpeyttä ihmisissä. Myös kelit on meitä täällä suosineet, ensimmäisenä päivänä satoi vettä ja ilmankosteus on ollut tosi korkea, eli kaikki paikat sänkyjä myöten märkiä, ja vaatteiden kuivatukseen olisi tarvinnut kuivausrummun. Sitten alkoi aurinko paistaa ja keli on ollut tosi nätti.

Tiistaina herättiin taas juhlavissa tunnelmissa kun saatiin juhlia Ilkan synttäreitä. Hostellin porukka hoki, että olis pitänyt aiemmin kertoa. Ja oli sen verran höveli talon emäntä, että leipoi vielä Ilkalle kakunkin. Kaupasta napattiin mukaan muutama mehevä pihvi illalliseksi ja koristeeksi kynttilöitä ja ilmapalloja.

Alex, yksi hostellin työntekijöistä lupasi opettaa meille surffausta tällä viikolla. Tuumittiin, että se taito pitää oppia nyt tai ei koskaan. Noosan jälkeen aallot hajoaa jo merellä koralliriuttoihin, eikä surffauksesta tuu enää mitään. Käytiin myös rannalla, mielessä uinti bodyboardien kanssa, mutta rantaan oli tökätty kyltti ”Varokaa meduusoja” ja hetken seurailun jälkeen tarpeeksi moni tuli vedestä ylös raajojaan pidellen tai lapset itkien, että todettiin paremmaksi olla menemättä veteen ollenkaan.

Sunnuntaina päästään tekemään ensimmäinen meidän kahdesta isommasta retkestä, kun suunnaksi otetaan Fraser Islandin autosafari. Toivottavasti kelit suosii. Mutta siitä lisää myöhemmin, kun reissu on ohi.








"Loppusuoralla"


Käveltiin tuo sininen reitti


Hell´s Gates, alemmas ei voinut mennäkään

Vuodatus.net uudisti ulkoista olemustaan ja nykyään kuvat ei sovi enää vierekkäin.. :(

Viikko Brisbanessa on nyt puolivälissä. Meitä varotettiin, että Brisbane on melko tylsä kaupunki ja hiukan riskillä viikoksi varattiin majoitus. Kaupungissa ei sinänsä mitään vikaa, mutta hostelli ei ole meidän mieleen.

Majoituksen taso ei oo ihan mistä maksettiin, esim keittiö on todella likainen ja joka paikka (mukaanlukien meidän huone) haisee tosi pahalle.
Lisäksi jopa ruokatarvikkeet täytyy pitää lukkojen takana. Meiltä on viety jo spagettia, kaikki mausteet ja yksi viihteeksi ostettu kirja ruuanlaiton aikana. Onneksi mikään ei oo kovin arvokasta, mutta tulee pidemmänpäälle kalliiksi kun joutuu ostamaan uusia jatkuvasti. Muutenkin porukka tässä hostellissa on aika epäkunnioittavaa ja ollaankin viihdytty omissa oloissamme. Voidaan hyvillä mielin silti todeta, että jatkossa tulee arvostettua huomattavasti enemmän vähäisiäkin hyviä asioita, kuten hyvin varusteltua keittiötä ja hostellin puhtautta. Ja tapa jota me pidettiin ensin outona (jokainen joutuu vuokraamaan astiasetin vastaanotosta), on nyt hyvinkin järkevä.

On tällä viikolla ollut hauskojakin sattumuksia. Eilen illalla oltiin katsomassa elokuvaa huoneessa, kun huoneen ovi avautui ja sisään pölähti meille jo Byron Baysta ja Surfers Paradisesta tutuksi tullut suomalaiskaksikko. Kaupungissa on 1,9 milj. asukasta ja kaikista sen hostelleista ja huoneista osutaan just samaan. Näillä todennäköisyyksillä vois laittaa loton vetämään.. :)

Ollaan saatu aika kulumaan kirjoja lukemalla, elokuvia katselemalla ja käymällä kävelemässä ulkona. Keskustassa riittää kauppoja kierrettäväksi, vaikka mitään ei ostaisikaan ja eritoten auringonlaskun aikaan paikallinen Botanical Garden on todella kaunis paikka. Lähettiin myös kävelemään kohti Fortitude Valleyta(paikallisille vaan tuttavallisesti The Valley) Brisbane-joen vartta ja löydettiinkin itsemme kiinalaiskaupunginosasta ja pienimuotoisilta marketeilta. Nautittiin kävelyn lomassa lounas n. 10 dollaria/hlö ja ihan hyvät sapuskat saatiin silläkin hinnalla. Vaikkakin määrä korvasi laadun tässä tapauksessa. Koitetaan tällä viikolla säästää rahaa ja kierrellä ilmaisviihdettä. Käytiinpä tuossa hakemassa myös annos kulttuuria ja piipahdettiin museoon. Näytteillä oli selkäpiitä karmivan kokoisia torakoita, eri hyönteisiä, matelijoita ja lintuja. Todettiin muutamasta lepakosta miten häijyn kokoisia ne on ja luettiin kyltistä ”yleinen kaupunkialueilla”.

Me myös ollaan viimein selvitetty mitä ”Waltzing Mathilda” tarkoittaa. Tuula käski ausseihin lähtiessä kuunnella kyseisen kappaleen ja totesi, että sitten on onnistunut reissu, jos saadaan selville mistä laulu kertoo. Laulu siis sisältää hyvin voimakasti aussimurretta. Kuunneltiin kappale ihan vasta ja tarina aukeaa nyt jo ihan täysin. Miten onnistuu ymmärys teiltä?

Matkaa on nyt takana 930 kilometriä ja edessä vielä noin 1700. Perjantaina suuntana on Noosa, joka kuulopuheiden mukaan on hyvinki kaunis ja rentouttava kaupunki.

                                                                                                                Ylin on se "urbaanilepakko"

Päät vadilla

Keskiviikkona sää suosi meidän reissua Wet ´n´Wild vesipuistoon, parinkymmenen minuutin matkan päähän Surfers Paradisesta. Saatiin tuntuva paljousalennus kun ostettiin omalta hostellilta liput kahteen puistoon. Vesipuisto tarjosikin mitä toinen toistaan näyttävämpiä liukumäkiä, niin yksin kuin parin kanssa patjalla tai isommille ryhmille lauttoja. Osa mäistä ottikin kunnolla vatsanpohjasta ja hetken seiniä pitkin liukuessa sai miettiä kaatuuko patja kokonaan. Puistossa oli myös liukumäki, joka kirjaimellisesti veti lattian jalkojen alta ja jyrkän pudotuksen jälkeen kaarsi ylämäkeen. Nähtiin paljon niitä jotka ei päässeet koko mäkeä läpi, vaan vauhti hyytyi ylämäkeen ja liukuivat takaisinpäin.
Oltaisiin lisäksi haluttu käydä surf-simulaattorissa ja laitteessa, joka hinaa asiakkaat 50m korkeuteen ja sitten vapaapudottaa alas kun itse vetää narusta. Ikäänkuin benjihyppyä vaakatasossa. Kumpikin maksoi erikseen (ja ihan liikaa), niimpä me jätettiin ne välistä. Sitten kun ei jaksettu enää kiertää mäkiä, makoiltiin aaltoaltaassa tai leppoisassa virrassa uimarenkaiden päällä. Me luultiin, että oltiin tosi hiljaiseen aikaan käymässä, mutta jouduttiin silti jonottamaan aika pitkiäkin aikoja lähes kaikkiin mäkiin. Matkalla ehti kuivahtaa. Sää oli kuitenkin lämmin, samoin vesi, eli ei haitannut yhtään.

Jos jotain miinusta pitäisi mainita, niin hetken näytti, että alkaa sataa ja ehdittiin jo hetken pohtia joudutaanko lähtemään jos niin käy. Lisäksi budjettivajeen vuoksi osa mäistä vuorotteli tunnin mikä oli käytössä ja mikä ei. Jouduttiin vähän funtsimaan alueella kulkemista, että päästiin sopivaan aikaan joka paikkaan. Saatiin n. 6 tuntia tärveltyä kummassakin puistossa. Torstaina repäistiin Siljan synttäreiden kunniaksi ja syötiin kunnon pihvi-illallinen ja jälkkäriksi mansikkakakkua.

                                                                                                                                                 Tämä laite sai molemmat huutamaan, toisen innosta ja toisen kauhusta :)

Surfers Paradisessa vietetty viikko on ollu kyllä paras tähän mennessä. Hostelli oli tosi hyvä ja siisti, henkilökunta mukavaa ja meillä kävi tuuri huonekavereiden suhteen. Sosialistuminen muiden kanssa oli helppoa. Lisäksi hostellin edustushenksu keräsi joka ilta porukkaa hostellilta ja lähdettiin kaupungille, reissuun sisältyi ilmainen sisäänpääsy ravintolaan ja drinkkilippu. Mutta aika aikaa kutakin ja päästiin eilen Brisbaneen. Hostelliin kirjautumista odotellessa käytiin pieni kierros keskustaa ympäri.

Tänään lähdettiin kävelylle kohti Fortitude Valleyta ja Chinatownia. Paluumatkalla kierrettiin Brisbane-joen vartta takaisin ja törmättiin matkalla Bavarian Bier Cafe Brisbaneen. Seuraava viikko on tarkoitus ottaa rennosti, kierrellä kaupunkia ja säästää rahaa tuleviin viikkoihin.

Ilkka ja Silja

p.s. Lämmin kiitos kaikille muistamisesta syntymäpäivänäni! :) <3 -Silja